Nicaraguan aborttikieltolaki on saanut Suomessa kohtuullisesti julkisuutta. Samoin on yleisesti tiedossa, että abortti on kielletty Latinalaisessa Amerikassa. Vielä ei ole tarkkaa tietoa sitä, kuinka monta nicaragualaista naista on kuollut suorasti tai epäsuorasti marraskuussa 2006 voimaan astuneen aborttikieltolain seurauksena. Varmasti monta, vaikka Nicaraguan terveysministeriö väitti viime vuonna, että naisten kuolemat ovat vähentyneet lain hyväksymisen jälkeen. Näin tilanne voi olla sairaaloissa, mutta Nicaraguassa raskaana olevien naisten merkittävin kuolemansyy on ollut puoskarin tekemä abortti.
Nicaraguan laki on tiukka. Uudessa rikoslaissa vapaasti käännettynä lukee näin: ”Se, joka aiheuttaa abortin naisen hyväksynnällä, rangaistaan vankeudella yhdestä kolmeen vuoteen. Jos kyse on ammattiharjoittajasta, niin lääkäristä kuin sairaanhoitajasta, tuomitaan myös ammatinharjoituskieltoon kahdesta viiteen vuoteen.” Sen lisäksi myös naista, jolle abortti tehdään, rangaistaan. Lain mukaan rangaistus on yhdestä kahteen vuoteen vankeutta.
Tilanne on huolestuttava. YK:n väestöjärjestön UNFPA:n viime joulukuussa julkaiseman raportin mukaan Nicaraguassa 30 prosenttia raskaana olevista naisista on teinejä. Luku on yksi Latinalaisen Amerikan korkeimmista. Nuoret tarvitsevat ehdottomasti seksuaalikasvatusta, vaikka katolinen kirkko ei katso sitä hyvällä. Mielenkiintoista on myös se, että hiljattain julkistetun lehdistötutkimuksen mukaan Nicaraguassa suurin osa väestöstä kannattaa aborttia erikoistapauksissa.
Monien mielestä on muotia, että varakkaat naiset lähtevät Yhdysvaltoihin tekemään aborttinsa ja vähemmän varakkaat Costa Ricaan tai Panamaan. Tiedetään, että jotkut raskaana olevista teineistä tekevät itsemurhan muun muassa ei toivottujen raskauksien takia. Köyhät puolestaan usein kuolevat komplikaatioihin, vaikka vasemmistolaisen hallituksen iskulauseena on olla köyhien puolella.
Entä millainen tilanne on muissa Latinalaisen Amerikan maissa? Voidaan yleisesti sanoa, että abortti on kielletty melkein koko Latinalaisessa Amerikassa, mutta lainsäädäntö ja asenteet vaihtelevat maittain. Paitsi Nicaraguassa, abortti on ehdottomasti kielletty El Salvadorissa ja Chilessä. Venezuelassa ja Ecuadorissa abortti on kielletty, mutta katumuspillereitä saa terveyskeskuksista. Meksikossa, Guatemalassa, Costa Ricassa, Brasiliassa, Perussa, Paraguayssa ja Argentiinassa abortti on sallittu vain erikoistapauksissa.
Tällä hetkellä Uruguayssa on mielenkiintoinen tilanne. Siellä abortti on sallittu vain, jos naisen henkeä ei voi pelastaa muulla tavalla. Viime joulukuussa Uruguayn parlamentti kuitenkin hyväksyi aborttilain, mutta maan presidentti, vasemmistolainen Tabaré Vásquez käytti veto-oikeutta naisaktivistien ja poliitikkojen protesteista huolimatta. Lakiehdotus oli esitetty jo vuonna 1984. Uruguayn esimerkki symboloi naisten oikeuksien tilaa Latinalaisessa Amerikassa. Miehet päättävät vielä naisen kehosta.
Tabaré Vásquez ei ole ainoa latinalaisamerikkalainen presidentti, joka vastustaa aborttia. Myös Ecuadorin Rafael Correa, Guatemalan Alvaro Colom, Costa Rican Oscar Arias, El Salvadorin Elías Antonio Saca sekä Nicaraguan Daniel Ortega vastustavat sitä. Abortin kiihkein vastustaja on katolinen kirkko.
Kuubassa abortti on sallittu, mutta vain 12 raskausviikolle asti. Puerto Ricossa abortin voi tehdä milloin tahansa. Näiden maiden esimerkki antaa toivoa Latinalaisen Amerikan naisaktivisteille, joiden mukaan oikeus aborttiin kuuluu ihmisoikeuksiin ja aborttikieltolaki on kuolemantuomio naisille.
Tässä Human Rights Watchin juttu Nicaraguan aborttilain seurauksista:
http://www.hrw.org/es/news/2007/10/21/abortion-ban-killing-women
SEPPO SIPILÄ, KUVA: MARKKU YLHÄINENKamerunin kaivoprojekti oli Suomen Lionsliiton kansalaisjärjestöprojekti, jonka hankesuunnittelutiimissä olin mukana. Projekti rakensi tai kunnosti 150 kaivoa 30 000 kyläläiselle Pohjois-Kamerunissa 1992 - 1996. Kustannukset olivat n. 790 000 euroa, josta ulkoministeriön osuus oli 72%; runsaat miljoona markkaa keräsivät tuhannet Suomen leijonat. Idea oli tohtori Jyrki Wartiovaaran, jonka aloitteesta rakennutettiin yksi pilottikaivo Marafin kylään. Sen onnistuttua tuli Markku Ylhäisen tehtäväksi liittokokouksessa 1989 vakuuttaa jäsenkunta valitsemaan kahdesta kilpailevasta esityksestä juuri tämä projekti. Onneksi leijonaveljet tajusivat puhtaan veden merkityksen silmäsairauksienkin ehkäisijänä. Näkö, ”sight first”, on vuosikymmenet säilynyt leijonien maailmanlaajuisten keräysten teemana.
Kerääjien tunnuslause oli ”see across the borders”, siis yhteisöllisyyttä yli rajojen; Kamerunin Leijonat (ml. nykyinen Suomen konsuli Alix Bétayéné) auttoivat ongelmissa. Vuonna 2007 Leijonat rankattiinkin maailman parhaaksi kansalaisjärjestöksi. Järjestö, ”NGO”, puolestaan on pätevin muoto projektin toteuttamiseksi, todistelee Michael Edwards verkkokirjassaan ’Just another Emperor’.
Yhteisöllisyyden nykymuoto ei ole vain lähialueen yleisiä, jo harventuneita rientoja kun nykyään voimme liittyä teemalliseen verkkoyhteisöön. Jos näin, voiko erikoistuminen kolmannen sektorin nimissä korvata kasvokontaktit? Tietoa on verkoissa tarpeeksi mutta onko toimijoilla aikaa, osaamista ja NGOille ominaista uhrautuvuutta? Onko erilaisiin Facebook-Causes-ryhmiin meneminen ’kevytosallistumista’; korkeintaan pannaan lantti tuntemattoman tahon järjestämään keräykseen? Entä ovatko ammattilaisten verkkoyhteisöt määreen tasoisia, vannovathan ’oikeat osaajat’ – nuo kaikkea uutta epäilevät tuomaat - niihin etäisyyttä?
Radioamatöörit ovat aina olleet yhteisöjä ilman kasvokontaktia. Pienitehoisine lähettimineen, heillä on intressi EMC-direktiivin toteutumisesta, siis siitä että WLAN ja muut radiosignaalit eivät puuroudu eikä kotimme saastu ’likaisesta sähköstä’. Maissa joissa amatööritoimintaa rajoitetaan, he toimivat luontevasti sananvapauden hyväksi. Eikä pidä unohtaa tapauksia joissa amatööri on välittänyt SOS-pelastussignaalin.
Lintubongarit tarvivat yhteyttä toisiinsa. Radiolaitteet olisivat varmaan heillekin hyödyllisiä! Nyt nettiä käytetään ahkerasti, lintujen levähdyspaikkoja varmistellaan, joskus tarvitaan talkoita. Luotettava havainnointi vaatii jäsenten keskinäistä luottamusta, intimiteettisuoja ei aina salli lähikuvien räpsimistä.
’Think globally, act focally’! Edellämainitut ovat kapeita kansainvälisten operaatioiden erikoisalueita. Saman tekemisen polttopisteissä tapahtuu, ympäri maailman. Verkko on ilmoitustaulu, tekstiviesti, etäkokous, laatujärjestelmä, maksumääräys ja oppijakso. Näin vähennetään matkustamista. Yhteisöillä on virtuaalitonttinsa ja omistajuus on kestävää. Tekniikan kehittyminen sallii sen että nämä yhteisöt ottavat yhä uusia vastuita Pallomme kehityshaasteista.
Kehityksen kentällä sanotaan herkästi, että NGO-yhteistyössä usein on ongelmana Pohjoisen partnerin vahva näkemys, jopa sanelu. Omistajuuden parantamiseksi, voisivatko ’Pohjoinen’ ja ’Etelä’ kenties kuulua yhteen ja samaan toteuttajayhteisöön? Kootaan täsmäjoukko osaajia (projektin suunnittelijoita, laskijoita, rahoitettavuuden arvioijia, markkinaosaajia, rahankerääjiä ja kenttähenkilöstö) joiden toisiaan täydentävät taidot vastaavat toiminnasta a:sta ö:hön? Tässä on tietysti suunnittelun paikka mitä tulee juridiikkaan ja sääntelyyn, jäsenten laatuun ja organisaatioon, sidosryhmäsuhteisiin, laatukontrolliin ja kenttätyöhön. Samanmieliset mutta eritaitoiset löytävät toisensa kaukaakin kun verkkoyhteisöt ovat sekä jäsentyneitä että profiloituneita.
Rahoitus on oma suunnitelmansa joka vaatii loogista pohdintaa: jos kaikki osaaminen on ryhmässä, niin eikö heillä ole edellytyksiä myös tehdä primääri rahoituspäätös? Muutenhan malli ei ole täyslooginen. Olisihan päästävä eroon siitä että maallikot (niitähän on joka alallla ja monessa polttopisteessä) päättävät raha-allokaatiot, vaikkeivät ymmärrä eivätkä haluakaan. Olisi varmaan harkittava täsmäveroja (sähköverosta radioamatööreille, lentolipuista linnuille), lahjoitusten verovähennyksistä, yrityskumppanuuksista ja konsessioista? Oma rahoitus lienee merkittävässä asemassa.
Kevytosallistumista ja viestityötyökalun osaavaa käyttöä? Kohdehaussamme on prosesseja yli rajojen sellaisia joissa on monia tapahtumapaikkoja, ei kuitenkaan liian laajoja (luokkaa Greenpeace tai valtamerten suojelu)? Kaupan alalla – aloittelevien aktivistien on syytä unohtaa kapina-armeijoiden hyödyntämät timantit - muutamien tuoretuotteiden arvoketjut, jakelutiet ’farmilta pöytään’ voisivat soveltua kohteiksi. Tavoiteltaisiin mieluusti kehitys-sertifikaattia? Tuotteiden ei mielstäni tarvisi maksaa yhtään enempää kuin tavallisten ja reilun kaupan tuotteita vähemmän. Toivoa onnistumisesta saa kun vilkaisee etnisten kauppojen suoratuontihintoja.
NGO typologiaa http://www.gmfield.info/Assets/8/20040506104105_10-3-36-111.pdf
Third, fourth, fifth Nepal http://philipmarshall.net/migyul/resources/organizations.htm
JUHO AHAVA
Kambodzhan liikenne ei ole heikkohermoisille. Pääkaupunki Phnom Penhin kaduilla liikkuu mottoripyöriä, autoja ja mitä kummallisimpia kulkuvälineitä molemmilla kaistoilla molempiin suuntiin. Skoottereissa matkustaa parhaimmillaan 5-6 aikuista ihmistä ja niillä kuljetetaan mitä valtavampia ja ihmeellisimpiä kuormia jääkaappipakastinyhdistelmistä eläviin täysikasvuisiin sikoihin. Koko liikennejärjestelmä vaikuttaa täydeltä sekasotkulta.Mutta kun kaookseen tottuu, alkaa liikennekulttuurin logiikka hahmottua pikkuhiljaa. Oikeastaan kambodzhalaiset ajavat liikenteessä suhteellisen varovaisesti ja hitaasti. Hurjastelijoita ei juuri näy, ainakaan monien muiden kolmannen maailman maiden liikenteeseen verrattuna. Tämä johtuu osin huonokuntoisista teistä, jotka pakottavat ajamaan varsin hitaasti, ja toisaalta siitä, että kadut ovat hyvin täynnä ja liikenne pysähtelee vähän väliä, joten tilaa kaahailulle ei juuri ole. Tästä ei kuitenkaan pitäisi tehdä sitä johtopäätöstä, että onnettomuuksia ei tapahdu.
Silmiini sattui kerran kirjakaupassa ”Cambodian Traffic Law” –niminen opus. Pienen selailun jälkeen vakuutuin, että teos kuuluisi fiktio-osastolle faktan sijaan. Kansien väliin painetut pykälät eivät nimittäin juuri eroa minkään länsimaan tieliikennelaista, mutta vilkaisu ikkunasta ulos kadulle muistuttaa, että todellisuus on toinen tarina.
Lakien sijaan Kambodzhassa liikennettä ohjaavat kirjoittamattomat sopimukset ja säädökset. Liikennevaloja ei suinkaan jätetä huomiotta, mutta niiden rooli on erilainen kuin esimerkiksi Suomessa. Kambodzhalaiset liikennevalot ovat neuvoa-antavia. Punaisia päin ajetaan, mutta silloin noudatetaan hieman enemmän varovaisuutta kuin vihreillä valoilla. Vastaantulevien kaistalla ajaminen on täysin hyväksyttävää, mutta silloin on ajettava hitaammin kuin muut ja mahdollisimman lähellä tien reunaa. Oma lukunsa tosin ovat rikkaan eliitin Lexus-ökymaasturit, joita mitkään säännöt eivät tunnu koskevan. Poliisitkaan eivät niitä potkujen pelossa uskalla pysäyttää.
Uudet lait ovat
poliiseille kultakaivos
Vaikka lait eivät varsinaisesti liikennettä ohjaakaan, ne tuovat siihen oman lisämausteensa. Poliisit nimittäin toteuttavat lakia mielellään siltä osin, kuin se on heille taloudellisesti kannattavaa. Kun keskivertopoliisin palkka on suurin piirtein 50 dollaria kuukaudessa, on varsin ymmärrettävää, että heidän täytyy pyrkiä hankkimaan lisätuloja kaikkialta mistä se mahdollista.
Hyvä esimerkki tästä on vasta voimaanastunut laki, jonka velvoittaa kaikki moottoripyörä- ja skootterikuskit käyttämään kypärää. (Mielenkiintoista kyllä, muilta kyydissäolijoilta kypärää ei vaadita.) Laki on osoittautunut poliiseille todelliseksi kultakaivokseksi. Kaikki kaupungin poliisit ovat yhtäkkiä liikkeellä yhtä aikaa. Melkein joka kadunkulmassa on poliisipartio kyttäämässä lakia rikkovia moottoripyöräilijöitä. Kiinni jääneille napsahtaa yhden dollarin sakko, mikä on monelle kambodzhalaiselle varsin paljon rahaa. Hallituksen mukaan kaikki sakot menevät lyhentämättä valtiolle, mutta pienen kyselyn perusteella ainakaan yksikään kambodzhalainen työkaverini ei usko tämän pitävän paikkaansa. Todennäköisempi kohde sakkorahoille on poliisien epävirallinen virkistyskassa. Poliisien lisäksi uudesta laista ovat iloinneet kypäräkauppiaat. Laki ei tosin juuri määrittele, millainen kypärän pitää olla, ja kaduilla näkyykin mitä ihmeellisimpiä virityksiä kuskien päänsuojina.
Edellinen vastaava tulonlähde poliiseille oli noin puoli vuotta sitten voimaanastunut laki, jonka mukaan kaikissa moottoripyörissä on oltava kaksi sivupeiliä. Tuolloinkin kaupungin kadut olivat kuin ammuttu täyteen poliiseja (joita ei välttämättä yleensä kiinnosta juuri työpaikalla oleskelu). Sittemmin into peilien suhteen on hieman laantunut, suurilta osin varmastikin uuden kypärälain myötä.
Mielenkiintoinen tapa Kambodzhassa on se, että mikäli joutuu poliisin pysäyttämäksi, alkuperäistä ajokorttia pidä ikinä virkavallan edustajalle luovuttaa, vaan valokopio riittää. Tämä sen vuoksi, että mikäli poliisi saa oikean ajokortin käsiinsä, hän vaatii yleensä korkeamman sakon ennen kuin suostuu luovuttamaan sen takaisin.
Maaseudun liikenne on taas kokonaan toinen maailma, yhtä kaoottinen tosin. Maaseudun teitä hallitsevat rekat, maasturit sekä täyteen ahdetut minibussit ja lava-autot. Tai oikeastaan ”täyteen ahdettu” on liian vähättelevä ilmaus. Sillä, miten paljon ihmisiä saadaan yhteen minibussiin tai avolavaan ahdettua, ei tunnu olevan mitään rajaa. Jos maksava asiakas viittoo tien varressa, autossa on aina tilaa yhdelle matkustajalle lisää. Sisätilojen lisäksi ihmisiä istuu katolla ja konepellillä, välillä jopa ikkunassa puolittain auton ulkopuolella roikkuen, mikäli sisälle ei enää mahdu. Kuskin penkillä istuu parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kolmekin ihmistä, mikä tuskin voi olla vaikuttamatta kuskin kykyyn hallita ajoneuvoaan. Tähän kun vielä lisätään se tekijä, että matkanteko maaseudulla on jatkuvaa ohittelua, jarruttelua, kuoppien väistelyä ja kiihdyttelyä, ei ole ihme, että onnettomuuksia tapahtuu vähän väliä. Toisaalta en ole kertaakaan nähnyt kenenkään tippuvan auton katolta, vaikka tiet muistuttavat usein enemmän pottupeltoja (tai sadekaudella suopotkupallokenttiä) kuin katuja ja itselläni on vaikeuksia pysyä henkilöauton etupenkillä kiinni istuimessa turvavöiden kanssakin. Päinvastoin, paikalliset matkaavat auton katolla hyvin rennosti, osa nukkuen ja osa jopa korttia pelaten. Kambodzhalla olisi takuulla kova joukkue rodeoratsastuksen MM-kisoissa.
Bussikuski pakenee
auringonlaskuun
Kuten jo mainitsinkin, onnettomuuksia tosiaan tapahtuu vähän väliä. Onneksi suurin osa niistä on varsin harmittomia, ja henkilövahingoilta usein säästytään. Yksi mainitsemisen arvoinen piirre liikennekulttuurissa on oman käden oikeus, jota harjoitetaan usein pahemman onnettomuuden yhteydessä. Vakavamman liikenneonnettomuuden sattuessa nimittäin usein käy niin, että ympärillä oleva väkijoukko hakkaa vammoilta säästyneen osapuolen henkihieveriin. Lynkattu osapuoli ei välttämättä ole edes varsinaisesti syyllinen onnettomuuteen, mutta hänen rikoksensa on se, että hän selvisi onnettomuudesta vahingoittumatta.
Itse työskentelen Phnom Penhissa kansainvälisessä tuomioistuimessa, ja meille on järjestetty bussikuljetus joka päivä työpaikalle ja takaisin. Yksi linja-autoistamme törmäsi eräänä iltapäivänä moottoripyörään, jossa oli kolme matkustajaa. Onnettomuus näytti vakavalta, joten väkijoukon vihaa pelännyt bussikuski päätti olla pysähtymättä ja ajoi muutaman kilometrin eteenpäin, kunnes matkustajat vaativat häntä pysähtymään. Pysähdyttyään kuski välittömästi loikkasi ulos autosta, otti moottoripyörätaksin ja pakeni auringonlaskuun. Sen koommin häntä ei ole näkynyt, ja jo seuraavana aamuna linja-autoa ajoi uusi kuljettaja. Kambodzhalaiset työntekijät arvelivat, että kuski on paennut kotikyläänsä, ja tuskin palaa koskaan takaisin. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikkien bussissa olleiden mukaan onnettomuus oli täysin eteen kaahanneen moottoripyörän vika, eikä loppujen lopuksi kukaan sen kyydissä olleista edes loukkaantunut vakavammin.
Elämä läntisessä Keniassa, Nyanzan provinsissa, pääasiassa Luo-heimon asuttamalla ja maaseutuvaltaisella alueella näytti jatkuvan kuin jo vuosikymmeniä aiemmin ilman suurempia näkyviä muutoksia. Matkamme ajankohtana oli kuitenkin aistittavissa jotain erityistä, iloa, voiton huumaa ja toivoa paremmasta, sillä olihan melkein oman kylän poika valittu juuri Yhdysvaltain 44. presidentiksi.
Nyanzan alueella sijaitsee pieni Kogelon kylä, josta ei juuri aikaisemmin ole tullut uutisia maailmalle. Mutta nyt Kogelollakin on oma suuri poikansa tai ainakin pojanpoikansa, Barack Obama. Uuden presidentin valintaa juhlistettiin yleisellä vapaapäivällä kautta koko Kenian.
Hankeseurantamatkan aikana saimme tilaisuuden tehdä Suomen Adventtikirkon opastuksella visiitin Barack Obaman isän kotitaloon. Matkalla ilmassa oli uteliasta odotusta siitä, mitä tulisimme näkemään. Talo sijaitsi pensas- ja ruohokasvuisessa maisemassa ja oli tyypillinen kivistä ja savesta tehty peltikattoinen rakennus, ruskeahko talo; ei siis valkoinen, jonne vielä olisi matkaa...
Sisätilat olivat varsin vaatimattomat. Talo jakaantui varsinaiseen olohuoneeseen ja kankaalla erotettuun nukkumatilaan. Valaistus oli muutaman kynttilän varassa. Vastaanotto oli kuitenkin hyvin ystävällinen. Adventtikirkon edustajat olivat jo entuudestaan tuttuja talonväen kanssa, joten sekä talon oma väki että osa naapurustoa oli nopeasti paikalla tervehtimässä meitä. Talonväestä meille esittäytyivät tulevan presidentin velipuoli, sisarpuoli ja muita kaukaisempia sekä nuorempia sukulaisia muiden kyläläisten joukossa. Tunnelma oli jokseenkin harras, mutta lämmin ja ystävällinen.
Oppaamme olivat varautuneet vierailuun asian kuuluvalla tavalla ja ottaneet tuliaiset mukaan, vieraskirjan ja suuren maissisäkin. Molemmat varmasti tarpeellisia. Oletettavaa on, että talon "suuren pojan" maine kiirii ja vieraita on tulossa jatkossakin, joten vieraskirja on hyvä olla. Maissisäkin tarpeellisuutta ei tarvinne arvailla.
Talon emäntä kertoi meille senaattori Obaman vierailusta isänsä kotitaloon. Meille esiteltiin myös kuvia senaattorin vierailusta ja vierailun arkirealismiakin eli olkipatja, jolle senaattori oli kuulemma illalla päänsä kallistanut ja oletettavasti saanut makoisat unet.
Vierailun päätteeksi kävimme talon läheisyydessä sijaitsevalla Barack Obaman isoisän hautamuistomerkillä. Hauta oli kumpu punaisessa maassa, johon oli nyttemmin kiinnitetty vaatimaton metallilevy tunnistetietoineen. Etäisyys mökistä ei ollut juuri suuri, ehkä 50 metriä, pellon laidassa.
Vierailu herätti monenlaisia ajatuksia. Miten mahdotonkin voi tulla mahdolliseksi? Kuinka pienestä kenialaisesta kylästä polveutuu Yhdysvaltain ensimmäinen tummaihoinen presidentti?
Tämäntapaisia kysymyksiä on pohdittu laajasti ja niihin Barack Obama vastasi omassa puheessaan vaalivoiton selvittyä Chicagossa 4.11.2008:
"If there is anyone out there who still doubts that America is a place where all things are possible, who still wonders if the dream of our Founders is alive in our time, who still questions the power of our democracy, tonight is your answer."
JOHANNA LATVALALomailin joulun aikaan Dominikaanisessa tasavallassa. Äkkilähtönä otettu matka mihin tahansa tarjolla olevaan kohteeseen ei jättänyt paljon aikaa perehtyä maan oloihin. Matkatoimisto toki mainosti kohdetta maanpäällisenä paratiisina.
Mitä sitten tiesin Dominikaanisesta tasavallasta ennen sinne menoa? Lähinnä mukavat ilmasto-olosuhteet, Espanjan siirtomaahistorian ja sen, että Kolumbus nousi maahan juuri Hispaniolan saarella tultuaan 'uuteen' maailmaan.
Uima-altaalla loikoillessani ja kylän raitilla kävellessäni pohdin sitä, että turistin paratiisi on harvoin sitä paikallisille. Lisäksi paikallistenkin välillä on eroja. Mitä huonommin palkatusta työstä oli kyse, sitä varmemmin tekijä oli tummaihoinen ja puhui ranskaa. Sain selville, että monet maan rakennustyömiehistä, tarjoilijoista ja siivoojista olivatkin naapurimaasta Haitista tulleita siirtolaisia.
Lomalta palattuani perehdyin maahan tarkemmin. Dominikaaninen tasavalta on huomattavasti kehittyneempi kuin saman saaren länsiosassa sijaitseva Haiti, joka on läntisen pallonpuoliskon köyhin maa. Elintasokuilu naapureiden välillä on huima. Siinä missä Dominikaanisen tasavallan bruttokansantuote henkeä kohti vuonna 2008 oli 5132 dollaria, Haitilla se oli 793. Inhimillisen kehityksen asteikolla Dominikaaninen tasavalta ylsi sijalle 79, mutta Haiti jäi 177 maan joukossa sijalle 146. Dominikaaneissa naisten keski-ikä oli 74 ja miesten 66 vuotta, kun naapurissa kuoltiin keskimäärin 9 vuotta nuorempina.
Ei siis ihme, että haitilaiset pyrkivät Dominikaaniseen tasavaltaan. Siirtolaisia arvioidaan olevan noin miljoona, vaikka tarkkaa määrää on vaikea arvioida laittoman maahanmuuton vuoksi.
Kuten huonoja oloja pakoon lähteneet siirtolaiset usein, haitilaisetkaan eivät löydä paratiisia uudesta kotimaastaan.
YK:n mukaan Dominikaanisessa tasavallassa on syvällistä ja laajalle levinnyttä rasismia ja syrjintää, joka kohdistuu erityisesti haitilaisperäisiin asukkaisiin. Maan nationalistiset ryhmät syyttävät haitilaissiirtolaisia niin maan sosiaalisista, taloudellisista kuin turvallisuusongelmistakin.
Ihmisoikeusjärjestöt ovatkin kiinnittäneet huomiota Dominikaanisessa tasavallassa elävien haitilaisten ja haitilaisperäisten asukkaiden elinoloihin.
Dominikaanisen ihmisoikeusjärjestön The movement of dominico-haitian women johtaja Sonia Pierre toteaa Amnesty Internationalin raportissa, että Dominikaanisessa tasavallassa ihmisoikeuksien puolustamista sinänsä ei pidetä ongelmallisena. Ongelmia syntyy vasta sitten, kun puolustaa haitilaisperäisen väestön oikeuksia. Rasismi ja mielivaltaiset maastakarkotukset ovat tavallisia. Siirtolaisten lapsilta, jopa niiltä, jotka ovat syntyneet Dominikaanisessa tasavallassa, saatetaan evätä mahdollisuus esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhuoltoon.
Mutta turistinhan ei näitä tarvitse miettiä, häntä ei syrjintä koske ja loppujen lopuksi on ihan sama, kaataako rommia lasiin haitilainen vai dominikaani. Kunhan palvelu pelaa.
