Laaja turvallisuus ja kehityspolitiikka

Kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtaja Nina Suomalainen (kok) käsittelee blogikirjoituksessaan Suomen kehityspolitiikan haasteita.

Suomessa ollaan valmistelemassa turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa, tuttavallisemmin TURPOa. Käytännössä tämä tarkoittaa virallista kantaa siitä, miten Suomi rakentaa turvallisuutensa ja puolustaa itseään ulkoisia uhkia vastaan. Kehityspoliittinen toimikuntakin (KPT) antaa parin viikon kuluttua panoksensa tähän: miten globaalit uhat selonteossa nähdään, miten maailman haasteet vaikuttavat Suomen turvallisuuteen ja miten näihin tulisi varautua.

Henkilökohtaisesti jaan puolustusministerimme näkemyksen siitä, että itäinen rajanaapurimme todella on meille haaste, haaste ja haaste. Suomella on kuitenkin nykyisessä avoimessa maailmassa monen monia muita haasteita, joista jotkut voivat olla jopa uhkia. Oleellista on tietenkin ensiksi arvioida maailmaa ympärillämme ja löytää mahdolliset uhat. TURPO-selonteon kieltä käyttäen tehdään toimintaympäristöanalyysi. Valmistellessamme KPT:n omaa lausuntoa, joka siis tulee olemaan suositus TURPO-selontekoa valmistelevalle valtioneuvoston ryhmälle, olemme ottaneet lähtökohdaksi käsitteen laaja turvallisuus.

Laajan turvallisuuden käsitteessä on hyvää se, että sitä käyttäessä tunnustaa asioiden keskinäisriippuvuuden, maailman monimutkaisuuden, rajojen puuttumisen maailmasta sekä sen, että turvattomuus on loppujen lopuksi ihmisen kokemaa eikä vain valtioiden turvallisuutta. Laajan turvallisuuden käsitteen tekee vaikeaksi – haastavaksi – se, että vauhdin kiihtyessä saattaa olla vaikeaa fokusoida mistä oikein puhutaan.

Laajan turvallisuuden käsitettä työstäessä on tässä tapauksessa muistettava myös, että TURPO tulee käsittelemään nimenomaan Suomen turvallisuutta, ei siis yleisesti maailman köyhien turvallisuutta. Liittyykö Suomen turvallisuushaasteisiin se, että lapset eivät pääse kouluun Sierra Leonessa tai se että, pikkurikolliset painostavat moldovalaistytön tanssimaan strippiluolassa? Ehkä. Entäpä se, että Pietarissa skinit mukiloivat tai tappavat erivärisiä ihmisiä ja naiset itä-Kongossa joutuvat väkivallan uhriksi polttopuita kerätessään? Voi olla. Tai se, että senegalilaisen perheen pojat ostavat kalliin lipun laivamatkaan troolarissa Kanariansaarille tai että Indonesiassa perheen tuloilla saa vain puolet siitä riisistä mihin raha riitti viime vuonna. Kaikki esimerkit liittyvät ainakin kyseisten henkilöiden, heidän perheidensä, omien kyliensä ja jopa valtioidensa turvallisuuteen.

Alamme Suomessakin hallintoa myöten olla yksimieliä myös siitä, että mainitut esimerkit vaikuttavat myös Suomen turvallisuuteen. Eivät suoraan, mutta välillisesti. Kysymys kuuluukin, voimmeko vaikuttaa näihin uhkiin, ja jos, miten. On myös kysyttävä missä joukoissa uhkiin pyritään vaikutetaan. Ja ennen kaikkea, mitä uhista ja haasteista priorisoidaan? Niitäkö, jotka ovat kiireellisimpiä vai niitäkö, jotka ovat vaikeimpia? Vai niitä, jotka ovat meitä lähinnä?
Oleellinen asia Suomen turvallisuuden rakentamisessa olisi huomioida, että turvallisuus on harvoin tehokasta mikäli se jää reaktiiviseksi. Siilipuolustuksessa uhat ovat jo ympärillä, ja pysyvät piikkien ulottumattomissa vain mikäli piikit ovat tarpeeksi terävät ja siili ei kurki panssarinsa alta. Onko nykyajan maailmassa vielä mahdollista ennakoida uhkia ja ennalta ehkäistä niitä? Vai onko maailmamme vain liian monimutkainen siihen?

Eräs kriisinhallinnan muotitermejä viime vuosina on ollut early warning. Varhaisvaroitus on ei ole yksinkertaista, sillä sitä varten on tunnettava toimintaympäristö. Varoittaminen ongelmista on osattava tehtävä ajoissa ennen kuin kriisi on jo puhjennut. Haastavinta varhaisvaroituksessa on varoituksen saaminen kuulluksi, ymmärretyksi ja reagoiduksi toimintamahdollisuuksista päättävien toimijoiden taholta. Vaikka varoitus kuultaisiin ja kriisinpoikaselle haluttaisiin tehdä jotain, reaktioon – kriisin hallintaan ja ehkäisyyn – on löydettävä resurssit, siis rahaa ja oikeat toimet.

Early warning ja ennaltaehkäisevät toimet ovat tarpeen myös silloin kun uhka ei ole varsinainen kriisi tai konflikti. Ihmiskauppa antaa rikollisille helppoja rahanhankintakeinoja ja ruokkii lisää kaikenlaista organisoitua rikollisuutta, huume- ja asekauppaa muun muassa. Ja ennen kuin mennään näihin turvallisuusuhkiin, ihmiskauppa on turvallisuusuhka niille itä-eurooppalaisille, afrikkalaisille, aasialaisille nuorille naisille ja lapsille, jotka haluaisivat saada itselleen paremman elämän jossain muussa maassa. Maahanmuutto ei ole uhka sinällään, mutta hallitsemattomana ja kotoutumisen puuttuessa voi ruokkia yhtäällä yhteiskunnasta vieraantumista ja toisaalla muukalaisvihamielisyyttä. Ruoan vähäisyys ei automaattisesti saa ihmisiä mellakoimaan, mutta viimeaikaiset elintarvikkeiden hintojen massiiviset nousut saavat aikaan epävakautta monissa maissa.

Vaikka laajan turvallisuuden haasteet ovat massiiviset eikä Suomi voi itsessään ihan kaikkeen vaikuttaa, on Suomenkin otettava sama lähestymistapa kuin minkä tahansa massiivisen urakan edessä. Vaikka paikka näyttäisi kaoottiselta, siivousurakka on vain aloitettava jostain, vaikkapa nenän edestä. Tärkeimpiä ja kiireisimpiä asioita on vain alettava tehdä. Talkooporukkaa, joilla on sama siivousintressi on löydettävä naapurista ja kauempaakin. Samalla voi yrittää ennakoida tulevaa ja panostaa resursseja tuleviin uhkien varautumiseen – ja ennen kaikkea niiden ennaltaehkäisyyn.

Haaveena vesipumppu

Johanna Latvala

Moses kastelee vesiletkulla huolella hoidettua puutarhaa eräässä Nairobin varakkaammassa kaupunginosassa. Vieressä toinen työntekijä puhdistaa uima-allasta ja kierrättää siihen raikasta vettä. On kuiva vuodenaika, nurmikko pysyy kauniina ja vihreänä vain reilun kastelun turvin. On myös vuoden kuumin kuukausi ja kerrostalokompleksin asukkaat lotraavat suihkussa useita kertoja päivässä. Vettä kuluu.

Toisin on Moseksen kotiseudulla Länsi-Keniassa. Hänen sukulaisilleen ei tulisi mieleenkään heittää vettä hukkaan. Jokainen pisara käytetään tarpeeseen - ruuanvalmistukseen ja peseytymiseen. Mutta siellä vesi ei tulekaan mukavasti hanaa vääntämällä. Sen saamiseksi naiset joutuvat kävelemään parin kilometrin päässä sijaitsevalle joelle ja kantamaan veden päänsä päällä isoissa astioissa. Joka päivä, viikko toisensa jälkeen. Veden noutamiseen menee aikaa, jonka käyttäisi mieluummin vaikkapa viljelysten hoitamiseen.

Moses onkin päättänyt, että asiaan täytyy tulla muutos. Hän siivoaa huoneistohotellissa ja yrittää säästää pienestä palkastaan, jotta voisi ostaa vesipumpun sukulaisilleen. Varsinainen palkka riittää vain perustoimeentuloon, joten hän yrittää sopia asukkaiden kanssa pieniä lisätehtäviä. Joillekin hän pyykkää, toisille huolehtii siitä, että auto on joka aamu kiiltävän puhdas. Minulle hän kipaisee ostamassa päivän sanomalehden läheiseltä kioskilta.

Hänen työpaikallaan vesi on itsestäänselvyys, johon kiinnittää huomiota ainoastaan silloin, jos sen tulo jostakin syystä lakkaa. Jotkut asukkaat, varsinkin eurooppalaiset ja amerikkalaiset, saattavat kauhistua jo sitä, että suihkusta tuleva vesi ei olekaan tarpeeksi lämmintä, tai että suihku muuttuu kylmäksi siinä vaiheessa, kun pää on sampoovaahdossa.

Mosekselle vesi, varsinkaan johdosta tuleva vesi, ei ole itsestäänselvyys. Se on tavoittelemisen ja säästämisen arvoinen asia, jolla sukulaisten elämä helpottuu huomattavasti.