Bangkok-Vientiane-Pakse

VILLE HOKKA

Kuuntelen kuinka ranskalaisella aksentilla englantia pulputtavan keski-ikäisen herrasmiehen ääni kohoaa: “If you want to do it, you can! For sure! It is just a matter of will. Do not tell me that in a train yard like this there are no other first class compartments available. I won’t accept that!”, miekkonen huutaa naama punottaen.

Aloitan matkaani Bangkokista Nong Khaihin, Laosin rajalle, josta jatkan Vientianeen. On maanantai, joulukuun ensimmäinen päivä. Vientianesta matkaan edelleen yöbussilla Pakseen, eteläiseen Laosiin. Paluumatka Paksesta Bangkokiin taittuu autolla. Odotan vuoroani yöjunan lipputiskillä ja matkustajille on juuri kerrottu, etta ensimmäisen luokan vaunut on jostakin syystä poistettu.

Tiskin takana istuva virkailija kuuntelee ranskalaista vaitonaisena eika virka mitään, vaikka hän eksyy jo aiheesta. “What is wrong with you? First you close the airports. Now there are no compartments!”, mies jatkaa viitaten protesteihin, jotka sulkivat Bangkokin Suvarnabhumin kansainvalisen lentokentän. Olen junassa samassa syystä eli siksi, että lentäminen ei ole mahdollista. Lentokenttä on suljettuna jo kolmatta päivää. BBC:n mukaan 300 000 matkustajaa on jäänyt matkan päälle.














* * *

Ajat ovat muutoinkin mielenkiintoiset, sillä Thaimaan toimiva hallitus pakeni Chiang Main kaupunkiin pelätessään turvallisuutensa puolesta. Suomennettuna vallankaappausta. Armeija ei ole suostunut hajottamaan lentokentän mielenosoituksia, joten poliisivoimat yrittivät. Miesalivoima oli kuitenkin ilmeinen, joten hallituksen yritys jai laihaksi. Pääministeri reagoi erottamalla kansallisen poliisijohtajan.

Kaikki tämä jää kuitenkin taakseni, kun suunnistan hyttiini. Tilaan munakkaan ja keskustelen australialaisen vanhemman miekkosen kanssa illan pimetessä. Hän on eläkematkalla Thaimaan pohjoisosiin. Lapsiperheen mekkalointi tylpistyy korvatulppiin ja saan nukuttua reilun kahdeksantuntisen.

* * *

Jonotettuani Nong Khaissa kolmisen tuntia saan viisumin ja jatkan Vientianeen. Tapaan WWF:n työtoverini, joiden kanssa valmistelemme seuraavan päivän workshoppia aluekunnan (district) viranomaisille maankäytön suunnittelun tueksi. Saamme sisällön valmiiksi parahiksi kello kuuden aikaan illalla, jonka jälkeen on aika jatkaa linja-autoasemalle.

Samaan aikaan rajan toisella puolella kuohuu, sillä korkein oikeus on juuri tuominnut päähallituspuolueen vaalivilpista. Pääministeri, joka pari päivää aikaisemmin erotti poliisijohtajan, suljetaan politiikasta viideksi vuodeksi useiden puoluetovereidensa lailla. Korkeimmassa oikeuden istuntosalissa on sielläkin kummallista, sillä hallitupuolueen kannattajat sulkivat tuomarit tunneiksi oikeussaliin.

Haukkaan linja-autoaseman vietnamilaisessa ravintolassa palasen lihaa sekä paikallista makkaraa, jonka jälkeen kömmin yöbussiin. Matkustamo koostuu sängyistä. Etsiydyn omaani ja yritän olla ajattelematta, minkälaista huippunopeutta yön halki kiitävä kuljettaja mahtaa pitää. Turvavöitä bussin sängyissä ei ole.

* * *

Saavun Pakseen kello 5.30 ja otan mopotaksin hotellille. Nukun parisen tuntia ja tapaan jälleen WWF:n työtovereita, joiden kanssa jatkamme työpajan petaamista. Jaamme roolit, käymme läpi sisällön, kertaan esitykseni. Tarkoituksenamme on tuottaa käsitys aluekunnan vahvuuksista, mitä viranomaiset haluaisivat tulevaisuudessa kehittää sekä aluekunnan kehityksen summaava visio.

Työpajaan saapuu kaksitoista aluekunnan suunnittelijaa sekä kuvernööri, joka johtaa kokousta. Ryhmätyot ottavat sujuakseen, joskin aikataulun kanssa täytyy kiriä. Päivän päätteeksi aluekunnan suunnittelijat ovat listanneet taloudelliset ja sosiaaliset vahvuutensa ja luodanneet, miltä suotuisa tulevaisuus mahtaa näyttää.

Viranomaiset ottavat tavoitteekseen lisätä metsäpinta-alaa 70 %, vähentää maanviljelysalueita sekä nostaa riisintuotannnon tehokkuutta hehtaaria kohden. Tavoitteellista olisi vähentää väestönkasvua ja ottaa heikosti tuottavia maatalousalueita riisinviljelykseen. Vision laadinta jää puolitiehen, joten valikoimme ryhmästä kolme jäsentä. He saavat visioinnin kotiläksykseen. Palaamme Pakseen ja vietämme lokoisan illan hotellin kattoravintolassa.

* * *

Seuraavana aamuna saan kyydin rajalle, jossa suoritan muodollisuudet puolessa tunnissa ja kävelen reppuineni Thaimaan puolelle. Löydän miehen, joka odottaa nimikyltin kera. Edessä on kahdeksan tunnin ajomatka Bangokiin.

Kirjoittaja työskentelee maankäytön asiantuntijana Bangkokissa.

Kehitysyhteistyöntekijät sukkuloivat aika-akselilla

SEPPO SIPILÄ

Kehitysprojektilaisen elämä muuttoineen on myös aikamatkailua. Se ei ole näytteitä matkailuteollisuuden sisällöntuotannosta, vaan kohtaat ihmisiä haasteittensa parissa. Ihmisiä, joita et ole aikaisemmin tavannut, joiden ratkaisuihin sinulla on määrä vaikuttaa, tavoilla jotka parhaimmillaan koetaan positiivisesti. Eikä sinuakaan kukaan tunne, voit siis vapaasti koettaa olevasi entistä parempi ihminen. Mukanaoppiminen auttaa ennustamaan, jos ei nyt ihan tulevaisuutta, niin yhä uusia muutosprosesseja. Kehitystyö luontevoittaa työn ja vapaa-aikasi suhdetta ja antaa palaajille yllättäviäkin eväitä, vaikkapa ruokafuusioiden elämykset. Ei yllätä että kehitysmaissa voimissaan olevaa yhteisöllisyyttä - se on sitäkin että ihmiselämään suhtaudutaan vähemmän yksilökeskeisesti - herätellään meillä pelastamaan webeissään sekoilevia nuoria.

Nyt kun ekologisuus on edennyt kehityksen kärkiteemaksi, vaihtavatko meikäläiset valmiiksi ekologiseen Maasai-malliin vai tarjoammeko Afrikalle, joka aina on käyttänyt resursseja meitä vähemmän, taas uutta teemaa? Suuntaan tai toiseen, ja pantakoon katastrofiapu lausuman ulkopuolelle, jos paluumuuttaja koki tehtävänsä yksinomaan antamisena tai auttamisena, oli hän todennäköisesti väärä henkilö ko. tehtävään.

Kehitysongelmat on kuvattu ToReiksi: tavoitteet, komponentit ja resurssit. Tehomittarit määritellään; niitä riittää onnellisuudellekin. (Bhutanissa projektioppeja on omaksuttu sammakonaskelin - niinkuin projektit aina tahditetaan - ja niinpä siellä 24 Gross National Happiness indikaattoria on institutionalisoitunut perustuslakiinsa, art. 9.) Loppuprojekti aina kaipaisi brittejä; vain he osaavat kirjata ToRin 1:1 toteutuneen.

Tavanomaan, projekti lakaisee niin yhteisöarvot kuin (vanhentuneiksi oletetut) laitkin maton alle. Kehitysklisheessä ei jaeta kaloja, vaan opetetaan miehiä kalastamaan. Tarkemmin, me haluamme auttaa heitä vaurastumaan, investoimalla kalastuslaivastoon, jotta kalaa riittäisi meillekauas myytäväksi. Miehet ongella kysyvät kuorossa ’miksi’. Lännen opettaja vastaa ’jotta sinulla olisi paremmanlaatuista vapaa-aikaa, sitten kun olet päässyt eläkkeelle’. - Tälle vuoropuhelun alulle sitten on monta ihan hyvää jatkoa.

Minun projektini tyypillisesti ovat pyrkineet korkeatasoisen vientilaatuympäristön luomiseen. Lähennetään maan lainsäädäntöä kansainväliseen suuntaan jotta varmistaudutaan jo ennen kuljetusta että kalat ja muu vastaavat EUn direktiivejä, ettei niitä tuontimaan tarvitse tutkia ja tuhota. Yhteisöllisyys kuitenkin vaanii ja tuo vivahdetta: laatu kuin laatu, mutta yrittäjä-veljelle on sertifikaatti toki aina myönnettävä! Niinpä ainakin EGACin (Egyptin akkreditointilaitos) virallinen lista vuoteen 2005 kulloisistakin sertifikointioikeuksista näyttäytyi minulle varsinaisena on-off-kronologiana. Siinäpä biznesideaa ulkomaalaisille!

Yleensä projekti on kansallisuuksien, arvojen, mittareiden ja päämäärien sekamelska; suolaa ja öljyä päälle saadaan eurooppalaisten kansallisomituisuuksista. Niinpä vanhan roomanvaltakunnan alueelle ei kaivata pohjoisia ulottuvuuksia, kuten brittejä. Näissä MEDA-maissa gallialaiset pitävät kaikkia perhosenjalostusta isompia projekteja strategisesti tärkeinä, ja ne on vallattava. Italialaiset tukevat heitä - edistääkseen joko Padanian itsenäisyyttä tai kansallista yhtenäisyyttään. Kaksi italianshortteria on uskollinen spaghettitiimisi, kolme järjestäytyy mafiaksi, mutta neljä voi jo saattaa peuhaamaan omillaan, jäsentenväliseen taistoon.

Entisissä ottomaanivaltioissa, vieläpä kauempana, kuten kyrillisissä ’-staneissa’, kreikkalaiset konsultit ovat laatineet todella upeita PCA-harmonisointiohjelmia , mielessäänkö mennyt aleksanterin valtakunnan gloria?
Suomalaisilla on paineita voittaa arvokisoissa. Saammekin toki kaikilta muilta transparenssipisteitä, koska käymme kansallisia kateuskampituksiamme turhan isoilla areenoilla. Eipä ihme ettei Suomessa kukaan nosta kättään hyvien arvosanojen omistajuudesta. – Hyvää joulua ja mahdollisimman hyvää vuotta 2009 kaikille!

Joulu on toivon aikaa: Obama, latinot ja Latinalainen Amerikka

ANA MARÍA GUTIÉRREZ SORAINEN

Suomen tiedotusvälineissä on arvioitu myönteisesti Yhdysvaltojen valitun presidentin Barack Obaman henkilövalintoja kabinettiinsa. Myös Latinalaisessa Amerikassa on julkisuudessa tarkkailtu Obaman henkilövalintoja. Valintoja on arvioitu sekä alueen että Yhdysvalloissa asuvien latinojen kannalta.

Pitkälti latinoäänestäjien ansiosta Obama voitti muun muassa Uudessa Meksikossa, Coloradossa, Nevadassa ja Floridassa. Obaman voitto on herättänyt toiveita paitsi Yhdysvalloissa asuvien latinojen aseman parantamisesta, myös Latinalaisessa Amerikassa alueen maiden ja Yhdysvaltain välisissä suhteissa. Jäihän tämä ”takapiha” George Bushin kaudella suhteellisen vähäiselle huomiolle.

Antavatko Obaman henkilövalinnat viitteitä siitä, että nämä toiveet voisivat saada vastakaikua? Ehkä. Uuden Meksikon kuvernööri, Bill Clintonin hallituksen energiaministeri ja YK-suurlähettiläs Bill Richardson sai kauppaministerin paikan. Richardsonin juuret ovat Meksikossa. Hän on asunut siellä ja puhuu espanjaa täydellisesti. Jotkut arvelivat, että Richardsonista voisi tulla jopa ulkoministeri, mutta tämä salkku meni Hillary Clintonille.

Taloudellinen taantuma hillitsee toiveita Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan maiden kauppasopimuksen allekirjoittamisesta. Monet analyytikot ovat ennustaneet Obaman talouspolitiikan kääntyvät protektionistiseen suuntaan, kuten on tapahtunut monien aikaisempien taantumien aikana. Pessimistit veikkaavat, että Richardsonin keskeinen rooli voi olla Obaman hallinnon huonojen uutisten vienti Latinalaiseen Amerikkaan.

Toinen merkittävä latinonimitys on Mariano Florentino Cuéllar, josta tuli Obaman maahanmuuttoasioiden pääneuvonantaja. Florentino Cuéllar opettaa Stanfordin yliopistossa ja myös hänellä on poliittista kokemusta Bill Clintonin hallinnon ajoilta. Nimitys on saanut hyvän vastaanoton maahanmuuttajajärjestöjen taholta. Analyytikkojen mukaan Florentino Cuéllarin valinta viittaa Obaman pyrkimykseen ottaa etäisyyttä Bushin hallinnon tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan.

Latinalaisamerikkalaisesta näkökulmasta merkittävä nimitys on myös Luis Caldera. El Pason latinokortteleissa kasvaneen Calderan vastuulla ovat muun muassa tiedotus, presidentin lentomatkat ja terveydenhuolto, Camp David sekä valkoisen talon ruokapalvelut. Calderan tehtävät eivät liity poliittiseen päätöksentekoon, mutta asema on käytännössä aivan keskeinen. Calderalla on sekä upseerin tutkinto West Pointista että lakimiestutkinto Harvardista.

Voisi ajatella, että jo nämä kolme nimitystä antavat uudenlaisen ilmapiirin neuvotteluille Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan välillä. Selvää tietenkin on, että Latinalaisessa Amerikassa odotukset jossain määrin vaihtelevat maittain. Esimerkiksi Kolumbia odottaa kauppasopimuksen allekirjoittamista ja lisää apua huumeiden vastaiseen kamppailuun. Kuuba toivoo kauppasaarron lopettamista, mitä hankaloittaa Yhdysvaltojen kuubalaisväestön vastustus. Venezuelan, Ecuadorin, Bolivian ja Nicaraguan vasemmistohallitukset odottavat maiden hallintojen kunnioitusta.

On kiintoisaa nähdä myös se, millaiseksi Latinalaisen Amerikan maiden suhtautuminen Yhdysvaltoihin muotoutuu Obaman kaudella. Jatkaako Venezuelan presidentti Hugo Chavez vitsailuaan ja Yhdysvaltojen hallinnon sanallista löylyttämistä? Vieläkö Nicaraguan presidentti Daniel Ortega syyttää Yhdysvaltoja imperialismista? Kuuluuko kuubalaiseen retoriikkaan vielä Yhdysvaltojen nimittäminen terroristivaltioksi? Onhan Obama luvannut sulkea Guantánamon vankilan.

Selvää tietenkin on, että Latinalainen Amerikka ja Yhdysvaltojen latinoyhteisö eivät tule olemaan Obaman hallinnon ykkösprioriteetti. Siitä pitävät huolen varsinkin taloudellinen taantuma ja Bushin hallinnon Irakin ja Lähi-idän -perintö. Joulu on kuitenkin toivon aikaa myös mantereen latinoille.

Uusi kirjoittaja: Eija Ranta-Owusu

"Olen tutkija Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella.
Taustaltani olen sosiaaliantropologi ja olen työskennellyt YK:ssa ja
kansalaisjärjestöissä. Tällä hetkellä teen väitöskirjaa Bolivian
kehityspolitiikasta ja olen kenttätöissä La Pazissa. Pohdiskelen
esimerkiksi sitä, millä ehdoilla paikallisiin olosuhteisiin,
esimerkiksi alkuperäiskansojen tapoihin ja uskomuksiin, keskittyvä
kehityspolitiikka voisi toimia modernissa, globaalissa maailmassa.

Teemoina minua kiinnostavat kehityspolitiikka, alkuperäiskansat &
Latinalaisen Amerikan afro-väestö, kansalaisliikkeet, naisten asema,
valtion rooli yhteiskunnallisessa kehityksessä."

Ehdollisuudesta omistajuuteen: Muuttuuko Maailmanpankki?

EIJA RANTA-OWUSU

Haastattelin muutama kuukausi sitten Bolivian pääkaupungissa La Pazissa Maailmanpankin pääekonomistia. Oletukseni oli, että Maailmanpankin ja intiaanivasemmistohallituksen suhde olisi erittäin konfliktinarka. Kun rahoituslaitoksen ekonomisti aloitti hehkutuksen Maailmanpankin ja Evo Moralesin hallituksen välisistä erinomaisista suhteista, lensi ideologisiin ristiriitoihin keskittyvä kysymysrunko roskakoriin.

Hallitus, jonka suosio pohjaa uusliberalismin ja ulkomaisen imperialismin diskursiiviseen vastustukseen, toimii siis erinomaisessa yhteistyössä voimakkaasti kritisoimansa kansainvälisen rahoituslaitoksen kanssa. Miten tämä on mahdollista? Ajatukset vastarinnasta ja muutoksesta kuuluvat siis romukoppaan, vai kuuluvatko?

Kun Evo Moralesin hallitus aloitti työnsä tammikuussa 2006, oli suhtautuminen rahoituslaitoksiin, kehitysyhteistyörahoittajiin, ja etenkin Yhdysvaltoihin, nihkeä. Kansalaisliikkeiden riveistä ja yliopiston luentosaleista valitut ministerit ja virkamiehet kritisoivat voimakkaasti ulkomaalaisten suurta vaikutusvaltaa sekä taloudellista ja poliittista ehdollisuutta.

Kun lähes kolme vuotta on kulunut, hallituksen suhde kehitysyhteistyötoimijoihin on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Vaikka vieläkin on ihan selvää, kenen käsissä talous- ja kehityspolitiikan nuorat ovat, on demoniasenne siirtynyt menneisyyteen. Yhdysvallat on ainoa maa, jonka kanssa ideologiset kiistat jatkuvat, kun taas eurooppalaiset ovat tukeneet Bolivian uutta kehityspoliittista linjausta avokätisesti alusta lähtien.

Maailmanpankin tarina kertoo paljon. Alussa kaikki yhteistyö tyrehtyi, kun rahoituslaitos symboloi Moralesin kannattajajoukoille epäsuosittuja rakennesopeutusohjelmia sekä perustarpeiden, kuten veden, yksityistämistä. Tämän vuoden aikana Maailmanpankki on puolestaan tehnyt ”maailmanennätyksen” hyväksyttyjen projektien määrässä ja toimeenpanossa. Pääekonomistin mukaan muutos johtuu rahoituslaitoksen sisäisestä sukupolvenvaihdoksesta, (bolivialaisten ekonomistien) varsin kriittisestä suhtautumisesta aikaisempaan ehdolliseen talouspolitiikkaan sekä siitä, että Maailmanpankki on antanut Moralesin hallitukselle täyden vapauden valita ideologinen linjansa, vaikkei se sitä jaakaan. Yllättävää joustavuutta siihen nähden, miten vahva sananvalta sillä on ollut Boliviassa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.


Samaan aikaan Moralesin ministereillä ja virkamiehillä on muutaman vuoden kokemuksen jälkeen realistisempi käsitys siitä, miten maan kehitystä viedään eteenpäin ja että sitä varten tarvitaan myös kykyä neuvotteluihin ja diplomatiaan. Presidentti itse on sen sijaan jatkanut vahvaa uusliberalismin vastaista retoriikkaansa. Hän on kuitenkin melko yksin puheidensa kanssa, sillä käytännössä politiikan teko pohjaa maltillisiin uudistuksiin.

Bolivian esimerkki osoittaa, kuinka poliittinen muutos voi edistää hallituksen omistajuutta kehityspolitiikassa ja muuttaa kehitysyhteistyörahoittajien roolia. Ensimmäistä kertaa kehitysrahoittajat eivät ole yksin tasa-arvovaatimuksineen, vaan Bolivian hallitus on nimenomaan profiloitunut niiden kannattajina. Maailmanpankin ja muiden kehitysyhteistyörahoittajien päätavoitehan tulisi olla kehitysmaiden omien kehitysaloitteiden tukeminen, joten rahoituslaitoksen Bolivia-linjausta ei voi kuin onnitella ja toivoa, että poliittiseen muutokseen pohjaavasta omistajuudesta tulisi ehdollistamisen sijaan uusi vallitseva kehitysparadigma.

Puhuvia päitä - nuokkuvia niskoja

MARJA-LEENA KULTANEN


Arvovaltainen paneeli puntaroi kaupan ja kehityksen kytköksiä. Jättiläisruuduilla kulloinenkin puhuja heristelee käsiän tai painottaa muuten sanojaan. Välillä kamera leikkaa yleisön joukkoon.

Viimeiset kolme kuvaa ovat kertoneet kokousväsymyksestä: milloin kuvassa nuokkuu vitivalkoiseen kaapuun verhoutunut konferenssivieras, milloin liituraitamies tai kirkasväriseen asuun pukeutunut nainen.Yhteistä kaikille ovat luppaavat silmäluomet.

Etsiikö kuvaaja tahallaan nuokkujia? Tuskin. Puhuvia päitä on joka salissa, yleiskeskustelun kanssa yhtä aikaa on käynnissä monta seminaaria ja paneelikeskustelua, joissa pohditaan kehitysrahoituksen tilaa ja tulevaisuutta.
Kaikki tämä nopeasti rikastuneen Qatarin pääkaupungin prameissa kokoushotelleissa.

Onko täällä oikeasti kehityksen tekijöitä?
Kyllä me autamme, emme vain tee siitä suurta numeroa, kertoo toisen Persianlahden maan, Arabiemiraattien, talousministeri sattuessaan suomalaisten kanssa teetauolle. Meidän järjestömme tekee työtä hädänalaisten lasten hyväksi, sanoo bahrainilaisen järjestön Rana Al Sairafi, joka toi esiin kysymyksen arvoista budjetointia koskevassa keskustelussa.

Vaikka säkenöivää keskustelua on turha odottaa, välillä kokousväki havahtuu. Kauppa ja kehitys -seminaarissa herättäjänä oli Kiinan WTO-suurlähettiläs, jonka onnistui lyhyessä puheenvuorossa kuljettamaan kuulijat Kiinan kauppahistorian läpi Han-dynastiasta kulttuurivallankumouksen turbulenssiin ja talouden uuteen nousuun.

Keitä bloggaajamme ovat?

Global.finland.blogin kirjoittajajoukko sai vahvistusta viime viikolla Ana María Gutiérrez Soraisesta. Esittelemme samalla muut vakiobloggaajamme.

Ana María Gutiérrez Sorainen

"Olen 41-vuotias neljän lapsen äiti, toimittaja, kielenopettaja, kääntäjä, tulkki ja tulevan kunnanvaltuuston jäsen Nurmijärveltä. Suoritin yhteiskuntatieteen maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa 1995. Olen syntynyt Nicaraguassa ja asunut ja opiskellut 10 vuotta Kuubassa. Suomessa olen asunut 16 vuotta. Olen Suomen kansalainen.

Olen kiinnostunut aiheista kuten demokratiakehitys, naisten asema, tiedotusvälineet, sananvapaus, poliittiset tilanteet, ja muut ajankohtaiset asiat. Taustani vuoksi olen kiinnostunut Nicaraguan, Kuuban ja Suomen asioista. Globaalissa maailmassa on mielestäni kuitenkin oltava avoin kaikille aiheille ja maanosille."

Johanna Latvala

"Olen kenialaisista sukuverkostoista väitellyt sosiaaliantropologi. Olen kiinnostunut muun muassa sukulaisuudesta, gender-asioista, köyhyydestä, ihmisoikeuksista, siirtolaisuudesta, seksiturismista ja naiskaupasta, sekä ihmisten arkisesta elämästä eri puolella maailmaa.

Seuraan erityisesti Itä-Afrikan tilannetta, mutta myös Thaimaa on lähellä sydäntäni. "

Seppo Sipilä

"Olen toíminut kaupan, kauppaopetuksen, infrastruktuurin ja rahoitusalan projektitehtävissä lukuisissa Aasian, Afrikan ja Lähi-Idän maissa. Näistä monissa projekti on korvannut vanhentuneen systeemin, vaikkapa koulutusohjelman tai standardit, eurooppalaisella.

Innovaatiot, tyyppiä 'miten yhteisöt saadaan hallitusti hyödyntämään ulkopuolisia markkinamahdollisuuksia' ja uusi media, kuten virtuaalisten yhteisöjen joukkovoima projektien toimeenpanossa, kiinnostavat. Tunnuslauseeni on 'ei kehitystä ilman innovaatiota'."

Kuinka selvitä läpi viikon?

JOHANNA LATVALA


Kenialaiset ovat pulassa, sillä maissijauhon hinta on noussut köyhimpien ulottumattomiin. Vuosi sitten joulukuussa kahden kilon paketti maissijauhoa maksoi 48 Kenian shillinkiä (alle 50 senttiä), kun hinta on tässä kuussa ollut korkeimmillaan 120 shillinkiä (yli euron). Hinta ei ehkä tunnu päätähuimaavalta, mutta kun muistetaan, että lähes puolet kenialaisista elää alle 140 shillingin päiväansioilla, perspektiivi muuttuu.

Luettuani uutisen Daily Nationista, mieleeni tulvahtivat maissimuistot. Maissia on Keniassa kaikkialla. Kaduilla myydään grillattuja maissintähkiä ja maissia käytetään monissa ruuissa. Kansallisruoka on ugali, maissipuuro.

Muistan kun kenialainen ystäväni opetti minua tekemään ugalia. Luulin, että minulla on kaikki tarvittava, eli maissijauho, kattila, vesi ja suola. Mutta tärkein puuttui. "Et voi tehdä ugalia ilman ugali stickiä!", hän huudahti lähes kauhistuneena. Ugali stick? Mikä se on? Lähdimme kauppaan hankkimaan tuota välttämätöntä tarvekalua, joka osoittautui (tietystä puulajista valmistetuksi) littanaksi, pyöreäreunaiseksi, pitkähköksi esineeksi. Ja vihdoin ugalin teko onnistui.

Maissi kuuluu kenialaisten päivittäiseen ruokaan. Se on kuin peruna tai ruisleipä suomalaisille ennen vanhaan. Vaikka ulkomailla puhutaan maissipuurosta, ugali on pikemminkin maissileipää. Siitä tulee niin tiivistä, että sitä voi leikata leivän tapaan ja muotoilla sen sormilla eräänlaiseksi lusikaksi, jolla syödään joko papuja tai eräänlaisesta pinaatista tehtyä sukumawikiä.

Tuon ihanan, korianterilla maustettavan ruuan nimi, sukumawiki, tarkoittaa suomeksi suunnilleen "viikon läpi viejä". Minulle selitettiin, että nimitys johtui siitä, että sukumawikin ainekset ovat niin halvat, että köyhinkin pystyy ne päivittäin hankkimaan. Sillä siis selviää läpi viikon.

Mutta entä nyt, jos rahat menevät maissijauhopaketin ostamiseen? Millä viikosta selviää?

Nicaragua: polarisoituneet tiedotusvälineet demokratian kehityksen hidasteina

ANA MARÍA GUTIÉRREZ SORAINEN

Nicaraguan kunnallisvaalit pidettiin sunnuntaina 9.11. Vaaleissa oli mukana viisi puoluetta, joista merkittävimmät olivat vallassa oleva hallituspuolue sandinistit (FSLN) ja oppositiossa oleva liberaalipuolue PLC. Maan keskusvaalilautakunnan mukaan sandinistit voittivat ylivoimaisesti jättäen liberaalipuolueen toiselle sijalle.
Nicaraguan historiassa ei ole poikkeuksellista, että vaalitaistelu käydään kahden vahvan puolueen välillä. Yllätys ei ole myöskään se, että vaalien jälkeen hävinneen puolueen päähahmo, tällä kertaa liberaalien Eduardo Montealegre – Managuan pormestariehdokas, entinen pankkiiri ja presidenttiehdokas – julistaa vaalit vilpillisiksi.

Poikkeuksellisempaa sen sijaan oli, että nyt sanomalehdistö asettui kannattamaan lähes yksinomaan liberaaleja. Nicaraguan molemmat päälehdet, laadukkaampana pidetty La Prensa ja aikaisempi sandinistien äänenkannattaja, sensaatiohakuinen El Nuevo Diario ovat julkiliberaalin ja presidenttejä tuottaneen Chamorro-suvun jäsenten omistuksessa.

Vaalien edellä ja sen jälkeen La Prensa ja El Nuevo Diario kirjoittivat avoimen myönteisesti liberaalien ehdokkaista. Vaalipäivänä jutut olivat suhteellisen maltillisia. Lehtijutuissa puhuttiin muun muassa äänestysilmoitusten viivästymisestä ja vaalihuoneistojen ovien avautumisesta ja sulkeutumisesta väärään aikaan. Lehtien mukaan kaikilla halukkailla ei ehkä ollut mahdollisuutta äänestää.

Vaalien jälkeisenä päivänä kirjoitusten sävy muuttui kovemmaksi. Molemmat lehdet esittelivät perusteluja vaalitulosten mitätöimiseksi. La Prensan ja El Nuevo Diarion kirjoituksissa ei ollut sijaa muulle kuin vaalivilppiväitteille ja uuden ääntenlaskennan vaatimiselle.

Lehtien blogeissa ja keskustelupalstoilla uhottiin jopa sisällissodalla. Itse yritin kommentoida kirjoituksia ja muun muassa esitin, että kansalaiskirjoittelu ei varmaankaan ole tasapuolista, koska vähävaraiset ja ne, joilla ei ole pääsyä tietokoneisiin – mahdolliset sandinistien äänestäjät – eivät pääse esiin. Viestejäni ei julkaistu. Isoveli ehkä valvoi tässäkin.

Sandinistien kampanjointi tapahtui keskeisesti hallituksen verkkosivujen ja virallistiedotuksen kautta. Tämä on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että äänenkannattaja painetun median puolella puuttuu. Outoa on kuitenkin se, että yksi hallituspuolue käy omaa vaalikampanjaansa valtion virallisten tiedonvälityskanavien auktoriteetilla. Tosin tämäkään ei ole Nicaraguan historiassa uutta, vaan enemmänkin maan tapa. Mikä ei tietenkään ole oikein.

Onhan sandinisteilla oma radio, La Nueva Radio Ya. Vaalikampanjan aikana ja vaalien jälkeen Radio Ya keskittyi erittelemään liberaaliehdokkaiden ja kannattajien toimintaan liittyviä epäselvyyksiä. Liberaalioppositiota kannattavia radioasemia on lukuisia, kuten muun muassa La Corporación ja Radio 15 de Septiembre.
Tietokoneiden ja tietoliikenneyhteyksien vähäisyyden takia radio on varsinkin syrjäseuduilla tärkeä. Tähän liittyy myös se, että opposition mukaan sandinistit häiritsivät oppositiota kannattavien radioasemien signaalia. En tiedä väitettiinkö tällaista tapahtuneen myös toisinpäin.

Runsas viikko vaalien jälkeen El Nuevo Diario kirjoittaa vaaleista yhä kovan linjan juttuja. Samoin Radio Ya ei näytä lauhtuvan. Sen sijaan La Prensassa on pölyn laskeuduttua julkaistu hieman tasapuolisempia vaalianalyyseja. Olipa kovissa puheissa kyse vaalistrategiasta tai ei, suuntaa voi vain tervehtiä ilolla.

Kirjoittaja on nicaragualaissyntyinen toimittaja, kielenopettaja ja kääntäjä. Hän on Nurmijärven tulevan kunnanvaltuuston jäsen.

Markkinointia pyramidin pohjalla

SEPPO SIPILÄ
’Sustainable Innovations at the Base of the Pyramid’ (BOP) oli ansiokas konferenssi Helsingin kauppakorkeakoululla 26-27.9.2008. Viesti oli että maailman miljardit köyhät voivat olla merkittävä kohderyhmä markkinoilla. Tuotesuunnitteluun panostetaan ja se tapahtuu yhdessä kuluttajan kanssa. Hyöty tulee tuotteen käyttämisestä, elämisen laatu paranee. Hybridimalliset BOP-kehitysprojektit avittavat tiedon tai taidon saantia, infran rakennusta tai rahanpuutteeseen. Ei vain markkinointi vaan myös kehitysohjelmat voivat ohjata parempiin kulutustottumuksiin.

Hintatiedon välittäminen kännyllä on menestystarina. BOPssa malli haluttaisiin monistaa muihin tuotteisiin. Tiedonvälitys onkin käymässä superhalvaksi koska kuulemma peruskännyä saa kohta 25 Eurolla. Hinta tasaantunee kuitenkin vasta kun se on parin euron pinnassa, kun kännyssä on vain yksi 10 gramman siru ja muut kalut vain varmistelemassa että se kelluu kauniisti!

Kännyn menestystarina pitenee tietokoneena - vielä paljon maailmaa on digitoitavissa – lopulta myös kännystä keskukseen päin. Kustannusrakennettaan on vaikea jäljitellä: sekalainen materiaali maksaa ehkä kympin kilo, miljoonan yleiskuluja (tuotesuunnittelu, markkinointi ja hallinto)kattaa miljoonan myyntimäärä kun taas sen softaa kuvaa ’you can sell the cake and still have it’! Näyttäisikin siltä että uusien BOP sovellutusten täytyisi liittoutua tämän informaatioalustan kanssa? Katsotaan, onko käyttövoimaa kestäville sovellutuksille muistakin lähtökohdista.

Savupirteistä eivät silmät pidä ja metsiä tulee säästää: suosittu BOP-konsepti on (parempi) tulisija. Asialla oltiin jo kauan sitten. Eräs Nesteen Forma Finlandia -kilpailun voittajista oli muovinen, muotopuoli ’leluankka’, vedellä tai ilmalla uudelleentäytettävä muotti. Savesta tai laastista ympärilleen oli kelle tahansa helppoa leipoa ekotehokkaan lieden runko. Konsepti (’no-cost stove’; ankan protoa en ollut nähnyt) oli minullekin case-harjoitus kun toimin markkinointikonsulttina Etiopiassa. Ei kantanut: ei noin halvan tuotteen markkinointibudjetista jäänyt lisäarvoa eivätkä aikakauden käyttäjät osallistuneet.

Sambialainen Arulussa-firma projisoi minulle aikanaan (n. 1994) suurten lukujen ekonomiaa. High-tech farmi tuottaa mm. ruusuöljytisleitä, joista tehdään parfyymejä. Nehän ovat aina olleet kalliita ja kuulemma eivät naiset halpoja käyttäisikään. Mutta ostajina heidän tulisi myös tietää, että hinta johtui paljolti yhden perheen vallasta raaka-aineketjussa. Köyhiä tai ei, mutta kaikki naiset käyttävät parfyymejä. Kun markkinamonopolia murretaan, lisätään reippaasti raaka-ainetarjontaa. Silloin halpenevat myös parfyymit ja positiivisten käyttökokemusten kautta, elämisen laatu paranee. Toissijaisesti, rahaa jää muuhunkin. Makrotaloudellisesti se on iso juttu!

Näinkö kohta Etelässä: hajuvettä kainaloon ja villiksi tanssiksi, joraten kännyä liike-energialla lataamaan?

Pohjolassa on vakaa tango ja töpseli. Meillä sähkö kumosi painovoimaa ja vähätteli aurinkoenergiaa - siis ekologiaa - kun sähkön myyntikate edisteli markkinaosuuksia. Mutta vettä voi monella tapaa puhdistaa aurinkoenergialla ja pumpata oinaalla, veden omalla juoksulla. Aurinko antaa suoravoimaa absorptiojääkaapille. Jos sähköä kuitenkin edes vähän on, luotakoon Etelään ensialkuun ikiomat tukiasemat, niin paikalliseeen pulinaan kuin laajaan tietoverkottumiseenkin. Näin siellä päästään selaamaan minun sukupolveni ’appropriate technology’-arkistoja. Voidaan elvyttää aurinko-painovoimaisia järjestelmiä ja hakea naapurien parhaita käytäntöjä. Kehittämistä voivat tukea Etelä-Pohjoinen BOP- yhteisöt.

Asumisongelmansa kullakin

JOHANNA LATVALA
Lokakuun ensimmäisenä maanantaina vietetään vuosittain YK:n Habitat-päivää, jolla halutaan kiinnittää huomiota asumiseen ja asumisoloihin. Yhdysvalloissa ja Euroopassakin asia on ollut viime aikoina ajankohtainen lainojen korkojen nousun vuoksi. Meidän asuntovelallisten murheet ovat kuitenkin pieniä verrattuna niihin, joiden asumusta ei meilläpäin kodiksi nimitettäisi.

Näissä suurkaupunkien laitamiin kyhätyissä hökkeleissä asuvilla on kyllä jonkinlainen katto päänsä päällä, mutta ei sähköä, juoksevaa vettä, viemäröintiä, huonekaluja, ikkunoita tai ulko-ovea. Sen sijaan luontaisetuina asuntoon kuuluvat usein torakat, rotat, naapurustossa rehottava väkivalta ja huumeet. Enemmän tai vähemmän tällaisissa oloissa - pääasiassa kehitysmaiden slummeissa - asuu YK:n mukaan noin miljardi ihmistä!

Tällä hetkellä maailman väestöstä puolet asuu kaupungeissa ja määrä kiihtyy koko ajan. Vastaavasti myös slummit kasvavat.

Niissä slummeissa, joissa olen itse käynyt Nairobissa, Kapkaupungissa ja Kampalassa, on ollut paljon yhteistä. Yksi mieleenpainuvimmista havainnoistani liittyy hajuun, joka lähtee ihmisten ulosteista ja kuolleista, mätänevistä eläimistä. Varsinkin lapsilla, mutta myös aikuisilla, on rähjäiset, likaiset vaatteet. Nuorten miesten katseet ovat liimanhaistelusta sameat.

Asumusten kyhäämisessä on käytetty uskomatonta mielikuvitusta. Katot ja seinät ovat usein aaltopeltiä, mutta kaikenlaiset metalliesineet, kuten auton osat, ovat hyötykäytössä. Pahvilla ja sanomalehdillä vuorataan seiniä.

Varustustaso on minimi. Muutama astia ja ruuanvalmistusvälineitä, kynttilöitä, ehkä taskulamppu. Jos asunnossa on sänky, siinä nukkuu todennäköisesti monta ihmistä. Usein levitetään likaisia patjoja lattialle.

Silti, myös slummeissa huolehditaan toisista, rakastetaan, nauretaan, käydään koulua ja opiskellaan. Siis eletään.

Käytännöllistä tiedettä

JOHANNA LATVALA
Henri Purjeen taannoinen konferenssi-blogi vei ajatukseni tiedemaailmaan. Kaksinasettelua korostamatta, afrikkalaisessa tiedemaailmassa on eräs piirre, mikä meillä Suomessa tai laajemminkin länsimaissa on taka-alalla, nimittäin käytännönläheisyys. Puhun nyt tuntemastani yhteiskuntatieteellisestä tai humanistisesta tutkimuksesta, esimerkiksi lääketieteessä asia saattaa olla toisin.

Olen osallistunut sekä Afrikassa että muualla maailmassa lukuisiin sellaisiin Afrikkaa tai kehityskysymyksiä käsitteleviin konferensseihin, joiden osallistujista huomattava osa on tullut Afrikasta. Heille kiinnostavimmat asiat ovat usein konkreettisia, sellaisia, joilla pyritään suoraan ratkaisemaan ongelmia, esimerkiksi köyhyyttä. Sen sijaan teoreettiset tai filosofiset pohdinnat eivät herätä keskustelua tai kommentteja.

Eivätkö afrikkalaiset tutkijat sitten kykene teoretisoimaan tai filosofoimaan? Tämä käsityshän on rivien välistä luettavissa joidenkin länsimaisten tutkijoiden kommenteista silloin kun puhutaan afrikkalaisesta ajattelusta. En voi yhtyä tähän näkemykseen. Kyse lienee pikemminkin siitä, että silloin kun omassa maassa tai omassa yhteisössä on akuutteja ratkaisua vaativia ongelmia, omalla osaamisella ja tiedolla halutaan tuottaa noita ratkaisuja.

Tuntemani afrikkalaiset tutkijat tutkivat lähes poikkeuksetta paitsi omaa maataan, myös omaa yhteisöään. Eräs kenialainen antropologi esimerkiksi kertoi minulle, että hän haluaa ehdottomasti vaikuttaa tutkimuksillaan siihen, että HIV/aidsista puhuttaisiin hänen yhteisössään avoimesti ja siihen haettaisiin apua, sen sijaan että tautia peitellään ja kuolinsyyksi kirjataan keuhkokuume tai malaria.

Tämä ei osoittautunut hänelle kovin helpoksi. Paikalliset kuulemma juoksivat häntä pakoon nähdessään hänen lähestyvän, koska eivät halunneet puhua asiasta, joka hänen yhteisössään on vieläkin tabu. Totuuden nimissä on sanottava, että kyseinen henkilö luovutti ja työskentelee tällä hetkellä toisaalla Afrikassa erään olutpanimojätin palveluksessa.

Mutta asiaan palatakseni, konferensseissa kiivasta keskustelua herättävät nimenomaan asiat, joilla on merkitystä myös tutkijoille itselleen, paitsi tutkijoina, ennen kaikkea afrikkalaisina tai tietyn yhteisön edustajina. Heillä on henkilökohtainen motivaatio tutkimuksen tekoon ja he tuntevat siitä myös henkilökohtaista moraalista vastuuta. Sitä ei voine vähätellä.

Pieniä ja suuria rahavirtoja

Marras-joulukuun vaihteessa kehitysrahoituksen kuvioita pohditaan Qatarin Dohassa. Siellä tutkaillaan muun muassa, ovatko vuonna 2002 Meksikon Monterreyssa pidetyn kehitysrahoituskonferenssin lupaukset ja visiot toteutuneet. Ovatko kehitysmaat saaneet kotimaiset rahoittajat liikkeelle? Olemmeko me rikkaat maat pitäneet lupauksemme?

Pieniä uutisia uusista keinoista kerätä rahaa kehitysmaiden avuksi tipahtelee päivittäin: Hämeenlinnalainen AinaCom on lanseerannut eettisen puhelinliittymän, jonka kuukausimaksut tilitetään kuuden järjestön toimintaan. Kaksi niistä – Pakolaisapu ja World Vision – tekevät kehitysyhteistyöä. Suomalais-kanadalaisen Milla Happosen perustama Caring Hands sai Ugandan valtion vienninedistämispalkinnon kierrätyspaperista tehtyjen helmien viennistä jo kymmenkuntaan maahan. Helmien tekijät ovat hiv-positiivisia naisia.

Yhdysvalloissa syntynyt Kiva.org ilmoitti antavansa uuden mikrolainan joka 26. sekunti. Hetki sitten sivuille ilmestyikin tieto, että kaikkiin sijoituskohteisiin on saatu rahoitus.

Kenialainen Joccinta Raphael etsii tanskalaisen MyC4-palvelun sivuilla rahoittajaa Nairobissa toimivalle metallipajalleen. Tavoitteena olevasta vajaan 10 000 euron summasta jo puolet on koossa. MyC4 toimii kuudessa Itä- ja Länsi-Afrikan maassa. Sen listoilla on tällä hetkellä Joccintan metallipajan ohella 166 muuta avointa investointikohdetta.

Kirkon ulkomaanavun yhteydessä toimiva NaistenPankilla oli elokuun 2008 lopussa 260 osakasta.

Itäafrikkalaista yhteistyötä naapurissani

Henri Purje

Tilanne oli outo. Ympärilläni puhuttiin kiihtyneesti Ruandan kansanmurhasta, kädet heiluivat, hutut ja tutsit menivät sekaisin. "Älkää unohtako batwoja", joku lisäsi. "Me olemme Ruandan ja Burundin sorretuin vähemmistö."

Eikö tämän konfliktin pitänyt loppua jo ajat sitten? Eikö Ruandan sovitteluprosessi olekaan ollut "esimerkillinen", kuten lehdissä on kerrottu. Ja että demokratiakaan ei oikein toimi? Maassahan on naiskansanedustajiakin kuulemma enemmän kuin Suomessa...

Puheenjohtaja rauhoitteli keskustelua. Joku sanoi jotain swahiliksi. Kas, tuon kaverin olenkin nähnyt aiemmin. Taisi olla Tansanian televisiossa.

Ulkopuolella helsinkiläiset kiiruhtivat lounaalle.

Kansalaisjärjestöjen ihmisoikeussäätiö KIOSin ja Shalin ry:n torstaina 25. syyskuuta järjestämä Ethnicity and Conflict in Eastern Africa -seminaari oli yksi mielenkiintoisimmista, joihin olen osallistunut. Paikalla oli ihmisiä vähintään tusinasta Afrikan maasta. Yhteistä näille tutkijoille, kansalaisaktivisteille, virkamiehille ja muille oli se, että heillä kaikilla on omakohtaista sanottavaa etnisyyden ja identiteettien merkityksestä Itä-Afrikan konflikteissa.

Jo sitä, että näin monipuolinen asiantuntijajoukko saatiin kokoon, voi pitää saavutuksena. Että se tapahtui Suomessa, on pieni ihme. Järjestäjät ansaitsevat suuret kiitokset.

Värikästä ajatustenvaihtoa seuratessani en voinut olla vertaamatta kuulemaani valtavirtamedian yksipuoliseen Afrikka-uutisointiin. Silloin harvoin, kun Afrikka ylittää uutiskynnyksen – lähinnä näyttävien kriisien aikaan – tarjolla on usein vain yksi näkökulma. Tämä hyvä, tuo paha. Mitä jos joskus lavennettaisiin perspektiiviä? Kerrottaisiin jotain vaikka niistä batwoista.

Erityisen hienoa oli se, että seminaari oli toteutettu afrikkalaisten ehdoilla. Suomalaiset hoitivat organisoinnin, mutta ymmärsivät väistyä taka-alalle keskustelun alettua.

Ajatustenvaihdon intensiteetistä, osallistujien kommenteista ja loppuiltapäivän innokkaasta yhteystietojen vaihdosta päätellen seminaarista jäi jotain käteen myös puhujille – itse asiassa luultavasti paljon enemmän kuin meille "paikallisille".

Kotiin pyöräillessäni mietin kahta asiaa.

Ensinnäkin sitä, että identiteettiin ja itseymmärrykseen liittyvät kysymykset ovat pohjimmiltaan universaaleja. Eroa on vain minäkuvan rakennuspalikoissa.

Toiseksi sitä, että tehokasta kansainvälistä yhteistyötä voi tehdä myös Suomessa.

Verkottumisessa olemme oppilaita

Seppo Sipilä

Entinen valtamerilaivakokki, nykyinen strategiaprofessori, Bob de W. luennoi runsaat kymmenen vuotta sitten Almatyssä Kazakstanin ’Ryskulov’ kauppakorkeakoululla aiheesta verkottuminen. Teemamme oli lainattu John Naisbitt’in ”Megatrends”-teoksesta jo vuodelta 1982: tiimityötä ja matalia hierarkioita. ”Networking on teonsana, verkottuja hakeutuu valitsemiensa henkilöiden tuttavuuteen ”.

Kuulijakunta oli professoreita, noin 1950-60 luvuilla moninkertaisesti marxilaisuuteen indoktrinoituja taloustieteilijöitä; kymmenilläkin kunniamerkeillä ylis-alistettuja. Juhlatilaisuuksissa tuo ’opetusneuvos’-kuorrutus oli aina esillä, epäilemättä ihan vasemman kehonpuoliskon painolastina. Foorumin, meidän EU-projektimme, tehtävänä taas oli päivittää, kernaimmin korvata, suunnitelmatalouden opetusohjelmat eurooppalaisilla, jotta kaivatussa markkinataloudessa osattaisiin toimia. Mutta kun kukaan kuulijoista ei ollut valtameriä nähnyt, hämmensikö Puhuja heille puuro-menyytä?

Hän teki ensin etäisyyttä pienten maiden eksklusiiveihin hyväveli-verkostoihin: 'Ne lannistavat innovaatiot, ajavat jäsenten itsekkäitä etuja, eivätkä optimoi resurssien allokointia. Toisin kuin uudet verkot, ne eivät ole tasa-arvoisia.'

Naisbitt’in kirja oli hahmotellut verkostot – siinä sivussa selvästikin myös open source innovaatioprosessin - jo ennen webin ensimmäistä sukupolvea: ’[puhelimella] tiedonkulku nopeutuu’, ’maisemakonttorissa on helppo saada informaatiota ’, ’innovaatioita syntyy kun rakennamme toinen toistemme panoksille; oma idea kierrättyy takaisin jalostettuna ja kommentoituna’. Komento-organisaatioihin verrattuna, kukkaissukupolvi ehti mukaan moneen. Pian tietokoneprofessori Manabayev kysyykin Puhujalta: ’miten tuollaiset networkit tasantarkkaan muodostetaan?’ ’Ei muodosteta, ne syntyvät innostuksesta. Networkit ovat kuin kalaverkko solmupisteineen mutta kolmiulotteisina jokainen yksilö voi olla oma keskipisteensä ’. Ne ulottuvat yhteiskunnan laidasta laitaan ja luovat poikkitieteellisyyttä asioiden ja ihmisten välille’.

Yksilökeskeisyys, poikkitieteellisyys ja akateeminen vapaus oli toki Neuvostoliiton jäljiltä outoa. Aivan kuin kehitysmaissa, ’mikään siellä ei toiminut mutta kaikki voitiin järjestää’. Niinpä kuulijoilla oli verkostoista paljon syvällisempi kokemus kuin Puhujalla ja hänen lähdekirjallaan. Kun vielä kuuluisampi kirjoittaja Marx oli kirjoituskammiossaan allokoinut tavarat tarpeen mukaan, järjestelmän operaattorit jakoivat tuttavuuden perusteella. Markkinointiprofessorin maailma oli ylösalaisin kun huono tavara kävi kaupaksi ja myyjälle tarjottiin vielä bonusta. Innovaatioprofessuuri oli täysturha, koska kaksitahtiautojen valmistus oli jo määrätty Itä-Saksalle; vain hevosjalostus jäi luontumaan kazakeille. Oli Järjestelmä, tuotelistat ja tekijöiden nomenklatuura. Akateemisen uteliaisuuden paikalla oli uneliaisuus ja korkealta tulivat tutkimusmääräykset ja -tulokset. Vain laskentatoimen professorin luomisvoimalle oli käyttöä. Verkosto oli aina ruokaturva ja Stalinin peruja yleinen henkiinjäämistrategia, ei suinkaan jotain joka nähtiin uusimpana organisaatiovillityksenä.

Ainakaan Manabayevia ei esitelmä ollut kolahduttanut. Puhujan kärsimykseksi, hän turhaan uudisti kysymyksensä siitä miten nuo verkostot luodaan.

Lännen kansalaisena hän olisi vaatinut tietoa ja sitten keksinyt Web 2.0:n ja Facebookin ajat sitten (mutta kuoli pian sairaalan hoitovirheeseen). Jos taas hän olisi keksinyt sen jo neuvostojärjestelmässä, underground-tuote olisi hyllytetty vaarallisena. Niinpä Facebook ja muut yhteisöfoorumit täsmentyivät verkostojen työkaluiksi vasta tällä vuosikymmenellä. Nythän niistä on jo ammattilaisten versiot.

Rahaa kotiväelle

Koulutettujen 'aivovuoto' köyhistä rikkaisiin maihin on taas ollut otsikoissa. Asiasta tuli mieleeni siirtolaisten kotiin lähettämät rahasummat, jotka ovat yksi merkittävimmistä tuloista köyhien maiden asukkaille. Kymmenesosa maailman väestöstä saa avustuksia ulkomaille muuttaneilta sukulaisiltaan. Vuonna 2006, 150 miljoonaa siirtolaista lähetti kotimaahansa yhteensä 300 miljardia dollaria. Siirtolaisilta tulevat avustukset ovatkin enemmän kuin vastaanottajamaiden saama virallinen kehitysapu ja usein enemmän kuin suorat ulkomaiset investoinnit.

Afrikassa rahaa virtaa eniten Pohjois-Afrikkaan, josta lähteneet siirtolaiset asuvat useimmiten Ranskassa, mutta riippuvaisimpia ovat kuitenkin Itä-Afrikan maat, erityisesti Somalia.

Asiaan liittyy monia ongelmia. Tutkijat ovat muun muassa kiinnittäneet huomiota siihen, että vastaanottajamaassa tullaan riippuvaiseksi avustuksista, joiden lähettäjät puolestaan ovat riippuvaisia uuden kotimaansa talousheilahteluista. Jos työt loppuvat tai vähenevät, tai siirtomaisten elinkustannukset nousevat, sukulaiset kotimaassa kärsivät. Tämän lisäksi avustukset suuntautuvat usein jo ennestään parempiosasille. Maailmanpankin tutkimuksessa vuodelta 2006 todettiin, että esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla se viidesosa väestöstä, jolla oli parhaat tulot, sai myös yli puolet avustuksista.

Asia on looginen, sillä varakkailla perheillä on mahdollisuus kouluttaa jäseniään ja heillä puolestaan on paremmat mahdollisuudet saada töitä ulkomailta. Siinä mielessä argumentti, jonka mukaan köyhistä maista rikkaisiin maihin lähtevät korkeasti koulutetut tukevat kotimaidensa kehitystä ja taloutta juuri avustusten kautta, ontuu. Kaikkein köyhimmille kun avustuksia ei välttämättä tule.

Toisaalta, sukuajattelu niin Afrikassa, Aasiassa kuin Etelä-Amerikassakin ulottuu oman perhepiirin ulkopuolelle. Ulkomailta tulevat avustukset saattavat löytää tiensä myös lähipiirin ulkopuolelle, missä rahantarve on kenties suurempi kuin siirtolaisen ydinperheellä.
Voi vain kuvitella, mitä tapahtuu, jos pitkään ulkomailla asuneiden siirtolaisten perhekäsitys 'länsimaistuu' kohti ydinperheajattelua ja siirtolaiset vähitellen lakkaavat lähettämästä rahaa sukulaisilleen.

Yhteisöllistä kuolemista

Johanna Latvala

Keniassa, kuten Afrikassa yleisesti, ihminen määritellään ehkä voimakkaammin yhteisönsä osaksi kuin irralliseksi yksilöksi. Tämä pätee myös kuolemiseen. Lehdissä - ja usein myös puhelintolpissa tai ilmoitustauluilla - julkaistavissa kuolinilmoituksissa vainaja liitetään osaksi laajaa sukuyhteisöä.

Vainajan vanhemmat, aviopuoliso(t), lapset, sisarukset, sisarusten lapset, appivanhemmat ja jopa serkut nimetään. Afrikkalaiset perheet ovat suuria, joten surijoiden lista on pitkä. Myös jo edesmenneet läheiset mainitaan usein nimeltä. Sen lisäksi muunkinlaiset sidokset, kuten jäljellejääneiden sukulaisten työ- ja asuinpaikka, tulevat esiin.

Osin tämä saattaa liittyä siihen, että samannimisiä ihmisiä voi olla useita, ja halutaan välttää sekaannuksia. Kun kotikylä, sukulaiset ja työpaikat on mainittu mahdollisimman tarkoin, lukijat voivat olla varmoja vainajan henkilöllisyydestä. Uskoisin kuitenkin, että kyse on enemmänkin yhteisöllisyyden merkityksen korostamisesta.

Nimeltä mainittujen läheisten lisäksi yhteisöllisyys tulee esiin kuolinilmoituksessa esitetyssä kutsussa osallistua tilaisuuteen, jossa kerätään rahoja hautajaisiin sekä sovitaan niiden järjestelyistä. Hautajaiset pidetään lähes poikkeuksetta vainajan kotiseudulla, siis siellä missä hänen sukujuurensa ovat, vaikka vainaja olisi asunut itse kaupungissa vuosikymmeniä. Varsinkin joillakin etnisillä ryhmillä, esimerkiksi luoilla, hautajaiset kestävät useita päiviä.

Ruumiin kuljetus ja koko kyläyhteisön ruokkiminen tulevat kalliiksi ja hautajaiset aiheuttavatkin monessa perheessä suuria taloudellisia vaikeuksia. Rahojenkeruutilaisuus on usein suuri sosiaalinen tapahtuma, jossa osoitetaan paitsi kunnioitusta vainajalle, myös varmistetaan se, että hautajaiskulut jaetaan mahdollisuuksien mukaan. Sama yhteisö, jonka osana vainaja on elänyt, huolehtii hänestä loppuun asti.

Idässä vältä kaikessa kasvojen menettämistä

Seppo Sipilä

Johannan myötäjäistarina inspiroi minut limittämään kaksi noin 25 vuotta vanhaa tarinaa kasvojen säilyttämisen tärkeydestä:

Valtionyhtiön Volga vaappui kohti Sri Lankan Colombon lentokenttää. Minun oli ehdittävä keskiyön lennolle Eurooppaan. Takana oli päivälliskutsut valtion ulkomaankauppayhtiön Johtajan kotona. Hän oli ystävällisesti tarjonnut kuskin ja kyydin. Päivällisten päätteeksi hän oli maan tavan mukaan noussut seisomaan ja lausunut vuolaat kiitossanat niin minulle kuin muillekin vieraille. Viesti oli ”jos lähdemme nyt, ehdimme mukavasti minne sitten menemmekään”.

Kolme kaunista, naimaikää lähestyvää tytärtään olivat illan aikana pistäytyneet esittäytymässä vieraille. Monta tyttöä on huono juttu: Etelä-Aasiassa tytön vanhemmat maksavat hyvitystä pojan vanhemmille; enemmän jos poika on varakkaasta perheestä, komea tai lahjakas. Vaihtoehdot ovat vähissä, naimattomuus ei ole sitä. Palkansaaja-perheillä ei yksinkertaisesti ole varaa naittaa montaa tyttöä. Perinteen mukaan, kaiken täytyy sujua kasvoja menettämättä, vihkiminen kunnon seremoniassa ja aseman edellyttämään säätyyn, mieluummin yli. Johtajamme olisi siis lähivuosina varauduttava maksamaan kunnon myötäjäiset.

Volga ohittaa tienvarren talorivejä. Arvet olivat kovasti siistiytyneet siitä kun 1970-luvun puolivälissä tie näytti siltä kuin eilispäivänä joku suunnattoman suuri ’peto’ olisi nirhaissut kaikista taloista päädyt poikki, tien laajennusvaraksi. (Lentokenttätiethän ovat kernaasti nelikaistaisia). Nyt oli väljää ja Volgan vauhti tuntui sopivalta; johtajamme toivotus ehtimisestä näyttäisi toteutuvan.

Yhtäkkiä poliisi viheltää autollemme pysähtymiskäskyn. Pelkkä pilli ja univormu? Millähän nopeus kontrolloitiin? Auto pysähtyy tienvarteen, kuljettajani kaivaa paperit esiin; ylinopeus oli tällä kertaa muka kiistaton juttu ilman näyttöäkin! Maassa maan tavalla, hoitakoot nuo kaksi hommansa, ajattelin.

Ajatukseni palasi Johtajaan ja kolmeen tyttäreensä. Vastuu hyvästä naimakaupasta on hänen! Johtajan on neuvoteltava peräti kolme sopivaa puolisoa. Miten hän siihen oikein pystyy, ehkä vain sadan taalan kuukausipalkallaan? Ilta oli toki ollut riemukas, ei tulevilla naimakaupoilla pähkäilty. Minä muiden mukana, olimme nauraneet makeasti Johtajalle kun isänsä kuulemma oli saanut vain vähän käteistä kun suosittu, vaaleahko tyttö tuli aikanaan Johtajan vaimoksi. Epäiltiin markkinatalouden vaikutukseksi?

Takaisin tienvarteen, jossa kuljettaja ei saa juttua poikki, kaikki alkaa vaikuttaa jankkaamiselta, kello käy. Poliisi aikoo sakottaa, mutta siihen ei ole kuskin mielestä syytä. Asemasota jatkuu, ei siihen sovi puuttua. Yhtäkkiä meidät ohittaa mopo savuten ja räiskyen suurella äänellä. Poliisi tietää että noin ei sovi! Koska hänellä ei ollut omaa ajoneuvoa, kompromissi häämöttää: Volgan kyytiin ja ei kun siitä vaan kiinniottamaan! Niin jahdattiin mopoa, onneksi kentän suuntaan, poliisi etupenkillä. Mopo saatiin kiinni, pysähtymismerkki ja sakot annettiinkin tuolle viattomalle kolmannelle osapuolelle!

Aasiassa ei sovi ”menettää kasvoja”. Poliisi sai sakotettua, kuljettajani hyvitti kyydillä ja minä pääsin ajoissa kentälle.

Johtaja oli vuoden, parin päästä syytteessä korruptiosta. Tytöistään en tiedä sanoa mitään.

Rauha palasi Preah Vihearin rauniolle

Timo Kuronen

Helmikuussa bloggasin siitä, millaista rajanvääntöä Thaimaan uudelle pääministerille Samak Sundaravejille oli luvassa, kun hän suuntasi neljän naapurimaan kierrokselle.

Kambodzhan kohdalla tilanne muuttui heinäkuussa varsin kimurantiksi. Alunperin Thaimaa vastusti Kambodzhan aikeita hakea Unescon maailmanperintökohteen arvoa maiden rajalla olevalle Preah Vihearin hindutemppelille. Kun maailmanperintökomitean kokous oli alkamaisillaan Kanadan Quebecissä heinäkuun alussa, Thaimaassa kuultiin, että maan ulkoministeri oli jo allekirjoittanut hanketta tukevan asiakirjan kambodzhalaisen kollegansa kanssa.

Thaimaan hallitus joutui tekemään nolon äkkikäännöksen opposition ja hallitusta vastustavan kansanliikkeen edessä. Quebecissä ulkoministeri Noppadol Pattama kertoikin, että Thaimaa vastustaa Kambodzhan yksipuolista hakemusta, sillä osa temppelialueesta sijaitsee Thaimaan puolella.

Maailmanperintökomitea otti Preah Vihearin päätemppelin suojelukohteeksi, mutta sitä valvoo erityinen kansainvälinen ohjausryhmä. Kambodzhassa listaus antoi aihetta riemuun, mutta Thaimaan puolella tunteet kuumenivat. Kiistanalaiselle rajavyöhykkeelle levinnyt khmer-asujaimisto sai tuta kättä pidemmin varustautuneiden naapureiden pettymyksen.

Koko heinäkuun molemmat maat lisäsivät sotavoimiaan rajan tuntumaan ja äkkinäinen virheliike olisi saattanut avata tulen. Thailehtien mukaan kambodzhalaiset joukot harjoittivat myös psykologista sodankäyntiä, kun he kertoivat tuoreessa muistissa olevan sisällissodan vuoksi osaavansa taistelun aakkoset paremmin kuin thaisotilaat, ja jopa syövänsä monipuolisempaa kenttämuonaa.

Kambodzhan omavaltainen mutta suosittuna pysyvä pääministeri Hun Sen otti kiistasta kaiken irti ja saikin taas selkeän voiton heinäkuun lopun parlamenttivaaleissa. Tarkkailijoiden mukaan Thaimaalla onkin kiistassa ollut vain hävittävää, sillä kansainvälinen yhteisö on seissut Kambodzhan takana vuodesta 1962.

Heinäkuun lopulla Thaimaan uudeksi ulkoministeriksi nousi eläkkeelle jäänyt diplomaatti. Hän alkoi neuvotella Kambodzhan kanssa heti ja armeijan joukot ovatkin jo perääntyneet rajalta.

Rauha näyttää palanneen raunioille. Matkailijoita ei kuitenkaan vielä Preah Vihearille lasketa. Vaikka Thaimaa ei pääsekään jakamaan mainetta maailmanperinnöstä, se tulee saamaan roimasti matkailutuloja, sillä autolla temppelialueen juurelle pääsee vain Thaimaan puolelta – maksullisen kansallispuiston kautta.

Vielä kun thait ja khmerit oppisivat kunnioittamaan yhteistä kulttuurihistoriaansa ilman kansallismielistä lipunheilutusta. Molemmat kielet ja kulttuurit pohjautuvat pitkälti Intian niemimaalta tulleisiin palin ja sansriitin kieliin sekä hindulaiseen ja buddhalaiseen uskoon.

Kalliita vaimoja

Johanna Latvala

Monilla afrikkalaisilla miehillä on ongelma. Oikea nainen on löytynyt ja haluttaisi mennä naimisiin, mutta rahaa ei ole. Lähes kaikkiin afrikkalaisiin kulttuureihin on perinteisesti kuulunut, ja kuuluu yhä, avioliittomaksut, jotka sulhasen sukulaiset luovuttavat morsiamen sukulaisille. Nykyisin miehet yhä useammin maksavat maksut itse.

Pienistä summista ei olekaan kyse. Maksun suuruudesta sovitaan sukujen kesken, ja usein päädytään summaan, joka vastaa suunnilleen sulhasen vuosituloja. Mitä paremmat tulot miehellä on, sitä enemmän morsiamen suku toivoo saavansa. Myös morsiamen koulutus vaikuttaa asiaan. Jos vanhemmat ovat uhranneet rahaa tyttärensä koulutukseen, he tietenkin odottavat enemmän.

Perinteisesti suuri osa avioliittomaksuista on suoritettu karjana tai vuohina. Lisäksi osa on maksettu käteisenä. Nykyäänkin eläimet vaihtavat omistajaa, mutta rahan merkitys on lisääntynyt.

Koska avioliitossa yhdistyy kaksi perhettä ja sukua, avioliittomaksujen tärkeänä piirteenä on se, ettei niitä makseta kerralla, vaan erissä. Näin sukuyhteys uusien perheiden välillä pysyy aktiivisena.

Liiton alussa kuitataan yleensä tietty summa, jonka tarkoitus on monien naisten mielestä osoittaa, että mies on vakavissaan. Tämän jälkeen rahaa annetaan mahdollisuuksien mukaan ja käytännössä maksaminen on useimmiten hyvin joustavaa.

Vaikka nykyään avioliittomaksuilla on monen mielestä ennen kaikkea symbolinen merkitys, erityisesti tyttöjen vanhemmille ne ovat myös tärkeä turva. Niiden avulla voi esimerkiksi kouluttaa nuorempia lapsia. Yhä lisääntyvä suhteen virallistamatta jättäminen rahan puutteen vuoksi ei näin ollen kosketa pelkästään pariskuntaa, vaan myös erityisesti naisen sukulaisia.

Kirjoittaja on Keniaan perehtynyt sosiaaliantropologi. Hänen väitöstutkimuksensa käsittelee Nairobissa asuvien korkeasti koulutettujen naisten perhe- ja sukulaisuussuhteita.

Kansalaisjärjestöt ja hallitus hahmottavat yhteistyötään Mongoliassa

teksti: Johanna Lampinen, kuva: Petri Artturi Asikainen


Ajatuksia ja keskustelua Ulan-Batorista eduskuntavaalien jälkeisenä maanantaina 30. kesäkuuta. “Meille ei ole suurtakaan merkitystä kumpi puolue voittaa. Demokraattien aikana lähetimme useita tapaamispyyntöjä ja lausuntoja hallitukselle ja ministereille. Ei vastausta. Kommunistien ollessa vallassa me saimme vihdoin allekirjoitettua sopimuksen kansalaisjärjestöjen ja hallituksen yhteistyöstä.” Undral Gombodorj Democracy Education Center in Mongolia (DEMO) –järjestön johtaja pohtii Mongolian 29.6. pidettyjen eduskuntavaalien tuloksen vaikutusta kansalaisjärjestöjen työlle maassaan.

“Ennen teimme työtä toisten järjestöjen kanssa ja se oli yksinkertaisempaa, tiedäthän. Nyt asiat sujuvat hitaammin.” Undral kertoo viime vuosien työn muutoksesta. Vuodesta 1997 toiminut DEMO on aiemmin keskittynyt kansalaisjärjestöjen toiminnan vahvistamiseen. Koulutuksia on järjestetty hankehallinnosta arviointiin ja rahoituksen hankkimiseen. Viime vuosina suunta on muuttunut ja järjestön tärkein tehtävä on ollut luoda suhteet ja vaikuttaa omaan hallitukseen.

Vaikka puheessa kuulee turhautumista hallituksen vitkasteluun asioiden hoitamisessa, kritiikitöntä ei ole kansalaisjärjestöjenkään tekemä työ. Mongolia on 1990- ja 2000-luvun ollut suosittu kehitysyhteistyön kohdemaa. Kansalaisjärjestöjen määrä on vuoden 1997 kansalaisjärjestölain voimaantulon jälkeen kasvanut tasaisesti. Vuonna 2004 järjestöjä oli alle 4000 ja vuoden 2008 kevääseen määrä oli kohonnut yli 7000. DEMON vuonna 2005 tekemän selvityksen mukaan noin 20 prosenttia järjestöistä toimi tehokkaasti ja kestävällä pohjalla. “Sanoisin, että käytännössä tuo luku on mielestäni lähempänä 10 prosenttia.”, toteaa Undral. Kestävän pohjan luominen ulkomaisen projektirahoituksen turvin on varsin haasteellista. “Me olemme saaneet pitää kiinni missiostamme ja kehittää työtämme. Muut järjestöt joutuvat vaihtamaan jopa alaa uuden rahoituksen mukaan.” Undral lisää.

Suurena edistysaskeleena Undral pitää hallituksen lupausta ensimmäistä kertaa maan historiassa rahoittaa kansalaisjärjestöjen työtä. Kevään aikana hallituksen kanssa käydyissä neuvotteluissa päästiin yhteisymmärrykseen kansalaisjärjestöjen kanssa tehtävän työn yhteisistä periaatteista. Lisäksi sovittiin kansalaisjärjestöjen tekemistä monitorointihankkeista. Kesäkuussa olikin vakaa tarkoitus aloittaa työ- ja terveysministeriön sekä Ulan-Batorin kaupungin budjettiin ja rakenteisiin kohdistuva monitorointi, jonka siis kansalaisjärjestöt suorittaisivat ja joka on valitettavasti lykkääntynyt. “Kaikki olivat vain kiinnostuneita vaaleista. Vaikka sopimus on allekirjoitettu, emme ole saaneet rahoja”, harmittelee Undral.

Undral on kuitenkin luottavainen neuvottelujen edistymiseen. DEMOn tulevaisuuden haasteisiin kuuluu selvittää, mitä tehtäviä kansalaisjärjestöt voisivat tulevaisuudessa hallituksen rahoituksella hoitaa. Sopivien tehtävien lisäksi täytyy arvioida sopivien järjestöjen kapasiteetti hoitaa tehtäviä. “Esimerkiksi vammaisjärjestöt pystyvät hoitamaan oman kenttänsä paremmin kuin viranomaiset, mutta on paljon järjestöjä, jotka eivät tähän pystyisi. Järjestöt tarvitsevat ohjeet mekanismeista, miten työ hoidetaan.” Undral kertoo ensi vuoden työstään.

Hyvin haasteellisena tehtävänä on lisäksi kirjoittaa yhteenveto aiheesta, mitä tarkoittaa kansalaisyhteiskunnan kehittyminen. “Mongoliassa ei tiedetä, mikä on kansalaisyhteiskunta. Tavoitteenamme on käsitellä ja esitellä kaikki näkökulmat, mitä siihen liittyy. Tämä tulee olemaan neuvona hallitukselle, he eivät tiedä, mitä on kansalaisyhteiskunnan kehittyminen.” Kuulostaa varsin suurelta työltä. Jään miettimään tiedänkö itsekään.

Samaan aikaan, papereiden valmistumista odotellessa, pieni osa Mongolian kansalaisyhteiskuntaa osoittaa aktiivisuuttaan toisella tavalla. Maanantaina 1.7. vaalien tulokset kertovat, että entiselle kommunistipuolueelle on varmistunut 48 eduskunnan 76 paikasta. Demokraateille jää vähemmistö ja sitoutumattomille yksi paikka. Tiistaina 2.7. järjestetään mielenosoitus. Osa kansasta ajattelee, että vaalit ovat olleet vilpilliset ja ne tulisi uusia. Rauhanomainen mielenosoitus muuttuu kuitenkin illan kuluessa väkivaltaiseksi. Kommunistipuolueen päämaja poltetaan ja Ulan-Bator joutuu nuorisojoukkojen riehunnan kohteeksi.

Tilanteen selkiytymistä odotellaan. Kansalaisyhteiskunta käsitteen avaamisen tärkeys korostuu entisestään. Miten kansalaisjärjestöt tässä tilanteessa luovat positiivista kuvaa kansalaisyhteiskunnan kehittymisestä. Jos uusi hallitus liittää “aktiivinen kansalainen” merkityksen aktiivisen nuorison toimintaan, on suuri riski, ettei heillä olekaan suurta halua tukea kansalaisyhteiskunnan kehittymistä osallistuvampaan suuntaan.

Mongolian kansalaisjärjestölaista ja Democratic Education Center in Mongolia toiminnasta lisää verkossa, www.demo.org.mn/en/

Toimittaja ja kuvaaja ovat saaneet Siperiaan ja Mongoliaan suunnatulle matkalle ulkoministeriön apurahan keväällä 2008.

Siperia ja jalkapallon Euroopan mestaruus 2008

teksti: Johanna Lampinen, kuva: Petri Artturi Asikainen

Tunnelma itäisen Siperian keskuksen Irkutskin kaduilla räjähti, kun Venäjä selvitti tiensä jalkapallon EM-kisojen välieriin. Paikallista aikaa aamulla 6.20 Ulcina Lenina täyttyi juhlijoista ja huuto ja autojen kaasuttelu varmisti, ettei kukaan enää nukkunut sinä kesäisenä sunnuntaina.

Päiviä kestäneiden junamatkojen ja 6000 kilometrin aikana olin itse siirtynyt mielessäni jo kauas Euroopasta. Tunsin liikkuvani kohti itää, olihan Euroopan ja Aasian raja jäänyt taakse jo 3500 kilometriä sitten. Eurooppalaisuus ja aasialaisuus sulautuivat hetkessä yhteen uutisten täyttyessä EM-kisoista.

Venäjän maantieteellisen suuruuden lisäksi junamatka on herättänyt huomaamaan kansan etnisen moninaisuuden. Suomeen usein välittyvä läntinen slaavilainen kuva Venäjän Federaation kansalaisesta monipuolistuu Irkutskissa, kun muidenkin etnisten ryhmien edustajien läsnäolo kaduilla lisääntyy.

'Siperian Pariisina' tunnettu Irkutsk on yli 400-vuotisen historiansa ajan ollut usean kulttuurin kohtauspaikkana. Lännestä tulleet kasakat ja lähetyssaarnaajat ajoivat alkuperäiskansan mongolian bajraatit 1600-luvulla vuosikymmeniksi Mongoliaan. He palasivat kuitenkin alueelle tilanteen rauhoitettua. Itäisen kaupan keskuksessa ovat kohdanneet läntiset turkiskauppiaat ja itäiset teekauppiaat. Oman lisänsä kulttuurin ovat tuoneet niin Pietarista tsaarin aikana Siperiaan paenneet 'joulukuulaiset', Siperiaan karkotetut, 1880-luvun kullankaivajat kuin Trans-Siperia junaradan valmistumisen jälkeen tulleet turistit.

Pinnallinen turistimatkaajan silmäys Irkutskin kaupunkikuvaan antaa vaikutelman, että pitkästä yhteisestä historiasta huolimatta eri etniset ryhmät elävät nyt suhteellisen tiiviisti omissa ryhmissään.

Moninaisuudesta käydään keskustelua myös jalkapalloon liittyvällä keskustelupalstalla globalvoice.org-sivustolla. Nimimerkki 'trendybrandyn' mukaan sivuilla julkaistuista juhlijoita esittävistä kuvista näkyy, että Moskovassa asuu liikaa ei-slaavilaisia ihmisiä. Hän saa pikaisena vastauksena kehotuksen muuttaa maalle, mikäli ei ymmärrä kaikkien suurten kaupunkien moninaisuutta. Ajatuksia yhteiselon puolesta ja vastaan löytyy varmasti niin venäläisestä enemmistön edustajista (n. 80 % kansasta) kuin eri vähemmistöryhmistä (n. 160 eri etnistä ryhmää).

En ole edelleenkään suuri jalkapallo-fani, mutta nyt suhteeni lajiin notkahti asteen positiiviseen suuntaan. Kokemukset näistä kisoista palauttivat jälleen mieleeni, että parhaimmillaan jalkapallolla voi olla merkittävä rooli yhdistää ihmisiä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.


Junassa matkalla Helsingistä Ulan-Batoriin.

Toimittaja ja kuvaaja ovat saaneet Siperiaan ja Mongoliaan suunnatulle matkalle ulkoministeriön apurahan keväällä 2008.

Nollakorolla mustaan aukkoon?

Seppo Sipilä, Dar es Salaam

Webbiyhteisö käy keskustelua siitä onko ’rajatun vastuun’ osakeyhtiö eettis-moraalisesti kestävä, verrattuna sharia-malliin jossa osapuolien on tyytyminen kohtuuseen niin hinnoissa ja palkoissa kuin voitoissakin. Velkaa ei suosita ja riskiä otetaan vain yhteisön jäsenten kantokykyyn saakka. Koska lisäarvon jakoperiaatteet osapuolten kesken on määritelty Koraanissa, ei ole edes tarvetta keskusteluun yritysten sosiaalisesta vastuusta.

Osakeyhtiömme velkavipuineen ja panttauksineen kaikkineen on menestystarina maailmanmarkkinoilla. Sen kultakauteen sisältyy etelän kolonialismia ja teollisia ja muitakin vallankumouksia niin lännessä kuin idässä. Oy:n turbotehot nostattavat köyhienkin maiden kasvuennusteita. Oikeushenkilöiksi kätkeytyneenä osakeyhtiöt selvittävät henkilökonfliktit maksamalla rahallisia korvauksia. Mutta se että mallimme nerous vieläpä jättää maksamisen yhtiön harkintaan, ei voi saada Salim’in - eipä senpuoleen monien webbikeskustelijoidenkaan - jakamatonta hyväksyntää.

Ensiyritys veloittaa täällä Tansaniassa valkoisilta kolminkertaisesti toki edustaa pintatietoa mallistamme. Enemmän muslimienemmistöisellä swahilirannikolla näkee esimerkkejä siitä että ’osakeyhtiöiden tehoja’ joko ei osata, kehdata tai malteta hyödyntää.? Kun rahaa sitten tulee laariin, suku kahmii sen pois. Lähiajan tarpeet ja tavoitteet vievät voiton ja tyrmäävät tulevaisuuden; aikaulottuvuus, korvausinvestoinnit unohdetaan eikä yhtiökokousta, jossa voitonjaosta päätetään, kukaan malta odottaa.

Toisinsanoen yhteisöelämän arvot ja toimintatavat vievät voiton. Itsenäisyyden alussa, yhteisöjä koetettiin täällä pukea osuuskuntakaapuihin. Ei toiminut, kun ei niitä voinut keskusjohtaa. Mikäli reippaaseen talouskasvuun pyritään (niinkuin kehityssuunnitelma MKUKUTA edellyttää), rahantekoon on ilmeisesti kehitettävä aivan omintakeiset organisaatio- ja verotusmallit, sellaiset jotka palkitsevat yrittäjiä eivätkä jätä tuottojen kasaantumista suvun armollisuuden varaan.

Vai onko kyse sharia-mallin suosiosta? Saahan tavallisistakin pankeista jo muslimiehtoista korotonta lainarahaa. Malesia on pisimmällä tuotteistamisessa ja siellä suurin käyttäjäryhmä on buddhisti-kiinalaiset! Moni muukin maa on hyötynyt öljyrahan karkotuksesta USAsta 11/9 jälkeen. Lännessäkin, mm. Saksassa, on laskettu liikenteeseen ”Sukuk” (sharia-ehtoista ’omaa pääomaa’) obligaatioita. Säätelyn kanssa saattaa tökkiä, mutta kaikkialla missä malli on otettu huomioon lainsäädännössä (mm. Britanniassa), se on nopeimmin kasvava rahoitustuote.

’Kilpailijaseurantaa’ tai ei mutta lännenkin korot ovat olleet aika alhaalla. Tansaniassa korot kuitenkin ovat ylhäällä. Niin isoissa paikallisissa kuin ulkomaalaisissakin pankeissa ja mikrorahastoissa korot ovat vuositasoa 20 – 30%. Salim kutsuisi tuota koronkiskonnaksi! Sitten toisaalta, valtava määrä lännen kehitysapurahaa tulee sisään lahjaehdoin. Yli 40 % Tansanian budjetista (budjetti n. 4 miljardia euroa kaudelle 2008/9) on tällaista.

Muslimiraha nollakorkoineen näyttäisi täyttävän valtavan isoa mustaa aukkoa. Kun kehitysyhteistyö paljolti sponsoroi talouselämän mekanismeja, ovatko instrumenttimme, korkomme ja myös asenteemme nyt kohdallaan? Vai pitäisikö suhteellisesti isompi osa julkista kehitysapurahaa panna kiertämään? Lainoista saa paljon vastuullisempia ja nollakorko voi olla ikoni. Mutta voimmeko sisäistämällä myös kohtuullisuuden, siis kaiken ympäristömme, osoittaa että aiomme elää tällä pallolla kaikki lajit yhdessä?

”Oodi monikulttuurisuudelle” hollantilaisittain

Riitta Oittinen

Pasar Malam Besar tarkoittaa suuria iltamarkkinoita. Nimi viittaa myös Haagissa pidettävään, todennäköisesti maailman suurimpaan euraasialaiseen festivaaliin. Se järjestetään vuosittain yli 20 000 neliömetrin kokoisessa telttakompleksissa lähellä keskustaa.

Tunnelmaltaan Pasar Malam Besar muistuttaa Maailma kylässä -festivaalia, tosin Hollannissa pääosassa ovat eri sukupolvien maahanmuuttajat. Ensimmäisinä vuosikymmeninä tarjottiin pääasiassa kulinaarisia elämyksiä ja markkinahumua. Nykyisin tapahtuman kylkeen perustettu Tong tong -festivaali esittelee myös tanssia, elokuvia, musiikkia, kirjallisuutta - ja vähän kansalaisjärjestötoimintaakin.

Keskustelutilaisuudet ja lukuisat työpajat vetivät väkeä ravintoloiden ohella. Yleisöä saapui jopa akateemisten tutkimusten esittelyihin, kuten 1600-luvun lääketieteen historiaa tutkivan Harold J. Cookin esitykseen hollantilaisten ja itäaasialaisen paikallisväestön kohtaamisista. Myös historiaa käsittelevät esillepanot herättivät mielenkiintoa. Ei sinänsä ihme, sillä esimerkiksi Reggie Baayn eurooppalaisten kolonialistien indonesialaisia jalkavaimoja (de njai) käsittelevä näyttely ja samasta aiheesta kirjoitettu tuore kirja tarttuvat tabuun.

Moni paikallinen käy lähes kaksi viikkoa kestävässä tapahtumassa päivittäin. Festivaaleille tehdään ulkomailta jopa ryhmämatkoja. Tapahtuman kaupallinen menestys ja ystävällinen tunnelma toimivat konkreettisena vasta-argumenttina siirtolaisvastaiselle ”Hollanti on täynnä” -keskustelulle.

Mistä ostajat kaikille kankaille?

Marja-Leena Kultanen

Istumme kylän temppelin avoimessa salissa Keski-Laosin Khammouanessa. Kylän raitilla kilkattavat lehmien kellot, joita kaskaiden siritys rytmittää. Koko kylä on kokoontunut viettämään seremoniaa suomalaisten vieraiden kanssa.

Naiset ovat ripustaneet orrelle käsin kutomiaan kankaita. Hehkuvat värit, perinteiset kuviot - ja toiveikkaat kutojat pälyilemässä, kiinnostaisiko juuri heidän kankaansa.

Tartun kotikutoiselta - ja pelkistetyn pohjoismaiselta - näyttävään kangaspakkaan. Sen kutoja 50-vuotias rouva Onesy istuukin melkein vieressäni.

Kangas muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun kuulen että hän on kutonut sen itse kasvattamastaan puuvillasta. Käsityöläinen minussa herää ja alan kysellä lankojen värjäämisestä. Kyllä, niistäkin osa on itse värjättyjä. Onesy on kerännyt siemenet luonnosta, kylvänyt ne pihamaalleen ja kasvattanut taimet. Väriaine saadaan kasvin lehdistä, ja se pureutetaan kalkkikivellä.

Puuvillan taimet on nyt istutettu, satoa kerätään seuraavan kerran marraskuussa. Sängynpeitteen kokoiseen kankaaseen Onesy arvelee käyttävänsä 4 - 5 kiloa puuvillaa.

Kankaallani on siis tarina. Kuka kuulisi kaikkien muiden hienojen töiden tarinan? Mistä löytyvät ostajat naisten kädentöille?

Mietin sitä entistä kiivaammin palattuamme Vientianeen. Käsityötuotteita myyviä kauppoja on kymmenittäin. Khammouanen kylien kutojat ovat näistä markkinoista vielä kaukana.

Phakockin kylä on mukana Suomen ja Maailmanpankin rahoittamassa kestävän metsänhoidon ja kyläkehityksen hankkeessa. Siemenrahaa elikeinojen kehittämiseen on saatu sitä kautta. Kudonta on yksi kylien elinkeinoja laventavista mahdollisuuksista.

Kotiapulaisena vai orjana?

Johanna Latvala

Kenialainen Njeri on kolmen lapsen yksinhuoltaja ja asuu kahden siskonsa sekä äitinsä kanssa Kawangwaren slummin liepeillä pienessä talossa. Hän on yrittänyt tuoda perheeseen rahaa lähinnä ostamalla ja myymällä käytettyjä vaatteita. Koska myyntitienestit olivat epävarmat ja pienet, hän pestautui itselleen tuntemattomaan kenialaiseen perheeseen kotiapulaiseksi. Kouluttamattomana hän ei löytänyt muuta työtä.

Työnantajaperhe asui Nairobin toisella puolella, joten Njeri joutui asumaan heidän luonaan. Hän aloitti työpäivänsä puoli kuudelta aamulla ja työskenteli iltamyöhään saakka. Hän teki perheessä kaiken: siivosi, laittoi ruokaa, pesi pyykkiä ja hoiti lapsia. Täyspitkien työpäivien lisäksi ongelmaksi muodostui se, että hänellä oli vain yksi vapaapäivä kuukaudessa. Silloin hän matkusti kotiinsa tapaamaan lapsiaan.

Njeri työskenteli perheessä muutaman kuukauden, jona aikana hänen siskonsa ja äitinsä huolehtivat hänen kolmesta lapsestaan. Järjestelmä onnistui, sillä toinen siskoista on kieltenopettaja ja työskentelee iltaisin. Hän hoiti lapsia päivällä ja toinen sisko ja äiti illalla.

Olosuhteet työssä olivat surkeat. Työnantajat kohtelivat häntä huonosti ja hän sanoikin tunteneensa itsensä puoli-ilmaiseksi orjaksi. Lisäksi hänen kuukausipalkkansa oli vain 30 euroa, mikä ei sanottavasti auttanut Njerin perheen taloutta. Eniten Njeri kuitenkin kärsi siitä, että näki lapsiaan vain kerran kuukaudessa. Hän sanoutui irti.

Njerin tapaus on valitettavan yleinen. Kotiapulaiset ovat usein kouluttamattomia ja köyhiä ja pahimmassa tapauksessa työnantajat käyttävät heitä säälimättömästi hyväkseen. Njerin onneksi hän työskenteli omassa maassaan ja vieläpä kotikaupungissaan, ja hänellä oli perhe, jonka luokse palata.

Tuttuja muukalaisia

Johanna Latvala
'Kansainväliset nomadit' ovat työn perässä maailmalla liikkuvia koulutettuja ihmisiä. Tutkimusten mukaan heidän yhteisönsä on sisäänpäinlämpiävä ja sulkee pääsääntöisesti paikalliset pois joukostaan, pakollisia työkontakteja lukuun ottamatta.

Varsinkin ensimmäisellä komennuksellaan uudessa maassa tai maanosassa nyky-nomadit saattavat olla eksyksissä paitsi konkreettisesti, myös kulttuurisesti. Mutta ei hätää, ekspatriaatti-yhteisö opastaa heidät maan tavoille! Tulokkaille esitellään 'oikeat' koulut ja ostospaikat, ravintolat ja asuinalueet. Sen lisäksi tulijoiden initiaatioriitteihin kuuluu altistuminen paikallisten ihmisten luonteenpiirteitä ja tapoja esitteleville kertomuksille.

Pääosassa ovat tarinat epäluotettavista apulaisista. Eräs ekspatriaatti-perhe olivat kotiin tullessaan löytänyt kokin pilkottuna padasta porisemasta. Toisen perheen puutarhuri oli päästänyt ryöstäjät sisään ja omistajat olivat palattuaan löytäneet tyhjennetyn talon. Näihin verrattuna tarinat laiskoista tai varastelevista kotiapulaisista tai lapsia kiusaavista lastenhoitajista tuntuvat suorastaan arkipäiväisiltä.

Osa tarinoista on varmasti keksittyjä, osa saattaa perustua tositapahtumaan, joka on matkan varrella värittynyt. Mutta miksi näitä tarinoita kerrotaan uusille tulokkaille? Epäilemättä kertojat haluavat korostaa sitä, että esimerkiksi monessa Afrikan suurkaupungissa oikeasti kannattaa olla varovainen. Asiassa on kuitenkin mielestäni myös syvempi ja ehkäpä tiedostamattomampi taso: Näillä tarinoilla luodaan ja vahvistetaan eroa meidän (eurooppalaisten, valkoisten, ekspatriaattien) ja muiden (afrikkalaisten, mustien, paikallisten) välillä. Näin opimme 'tunnistamaan muukalaisen', brittitutkija Sara Ahmedin termiä käyttääkseni. Tarinoihin sisältyy viesti: Älä luota muukalaisiin!

Afrikka ja EPA-sopimukset

Seppo Sipilä, Dar es Salaam
Viime vuoden lopulla EU ja Afrikkaa, Karibiaa ja Tyynenmeren saarivaltioita edustava ACP-ryhmä rutisti kokoon väliaikaiset I-EPA-yhteistyösopimukset, paitsi ”C” ja ”P”, jotka solmivat valmiit sopimukset. Afrikka leimasi loppuvuoden kiireen EU:n kiristykseksi, mutta oli ollut monta vuotta tiedossa, että WTO ei halunnut enää jatkaa preferenssejä, koska ne ovat epäreiluja mm. muille kehitysmaille.

Länsi-Afrikassa ei monikaan valtio allekirjoittanut sopimuksia (poislukien mm. Ghana, Norsunluurannikko ja Kamerun); tullit ponnahtivat ylös tai jatkettiin entisillä preferensseillä. EU menetti pisteitä, kun teki surutta sopimuksia yksittäisten valtioitten kanssa, vaikka EPA- yhteistyön sielu on alueellisen integraation kehittäminen. Kuvitelkaapa toisinpäin: tokkopa Suomi olisi mennyt tekemään oman sopimuksen Itä-Afrikan Yhteisön (EAC) kanssa!

EAC, siis meille kohtalaisen läheiset Kenia, Tansania, Uganda sekä myös Ruanda ja Burundi solmivat suhteellisen ehyen I-EPAn, kunhan Tansania oli ohjattu vajaasta SADC-ryhmästä omiensa neuvotteluhuoneeseen. Pisteet EAC:lle, poikkeuslistakin on älykäs! Tärkein sopimuskohta - tuontitavaroitten markkinoillepääsy - ei rassaa paikallisia yrityksiä pariinkymmeneen vuoteen, kunnes koittaa aika että mm. TSh-merkkisistä seteleistä ei Tansania saa enää periä tulleja.

Jotkut näyttävät luovuttaneen, toiset olivat huonoja neuvottelijoita: Norsunluurannikon kaupat täyttyvät Pariisin herkuilla (60 % EU-tuonnista vapautuu) viidessä vuodessa, Ghanan (70 % EU- tuonnista) kymmenessä. Myös Mosambik SADCin jäsenenä tarvitsee kai lisää marketteja, kun maan tuonti on jo melko vapaata ja miltei loput vapautetaan kymmenessä vuodessa. (Tansanian rannikolle syntynee ’viides käytävä’ eurotavaralle, onhan Mosambikin raja siltoineen vain päivämatkan päässä; Darin satamasta tavarat tullataan 2 – 3 viikossa.) Tullien alennuksissa tulee hankaluuksia myös eteläisen Afrikan tulliunionin SACU:n alueella, koska sen ja Etelä-Afrikan oman vapaakauppasopimuksen (TDCA) poikkeuslistat ja aikataulut ovat ihan eriparia.

Afrikka halusi EPAn kehitysohjelmiin rahamääräiset sitoutumiset, Eurooppa taas halusi yksilöidyt sitoutumiset uudistuksiin sekä merkittäviä kalastusoikeuksia Itä-Afrikassa. EAC:n ’rendezvous’ (’tätä ei olla sovittu’)-lista on pitkä. Tavoitteena on ratkaisut ensi vuoden aikana.

Aid forTrade (A4T) on EPAnkin termi: parempaa kauppapolitiikkaa ja regulaatiota sekä yrityspalveluja mutta myös panoksia infrastruktuurin ja tuotantokapasiteetin kehitykseen. Vaikka Afrikka haluaa rahapanokset itse EPA-paketteihin, sellaisia varoja ei ole korvamerkitty. On kerrottu ’pari miljardia vuodessa’, ’€ 300 – 400n vuosilisäykset’, ’puolet A4T-lisävaroista ACPlle, mukaan laskien EU-maiden bi-budjetit’. Kahdenväliseen jakoon menneekin isoja potteja, infran kehittämiseen ja yhteisyrityksiin.

Tansania aikoo olla ”keskituloinen, vientivetoinen maa 2025”. Globalisaatio ja se että muut ehkä hyötyvät integraatiosta enemmän, pelottaa monia. Arvostettu tansanialainen EPA-neuvottelija heijasteli: ”Afrikan vapaakauppa on hyvä asia, muttei paluu [aika valmiiseen 20 maan] COMESAan, [josta Tansania erosi 1990 ja jonka jäsenvaltioista melkein jokainen on joko naapuri tai meriyhteydessä]. EPA, Kiina ja Intia saavat mennä ******tiin.”

Afrikan ministerit ovat taas kerran tehneet periaatepäätöstä siitä että koko integraatio pantaisiinkin uusiksi. Olisi vain yksi Afrikan Unioni (AU)-vetoinen vapaakauppa-alue - tai korkeintaan kaksi, Itä- ja Länsi-Afrikka. Työkenttää siinä riittää.

Kirjoittaja toimii kauppa- ja kehityskysymysten neuvonantajana Tansanian kauppaministeriössä.

Laaja turvallisuus ja kehityspolitiikka

Kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtaja Nina Suomalainen (kok) käsittelee blogikirjoituksessaan Suomen kehityspolitiikan haasteita.

Suomessa ollaan valmistelemassa turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa, tuttavallisemmin TURPOa. Käytännössä tämä tarkoittaa virallista kantaa siitä, miten Suomi rakentaa turvallisuutensa ja puolustaa itseään ulkoisia uhkia vastaan. Kehityspoliittinen toimikuntakin (KPT) antaa parin viikon kuluttua panoksensa tähän: miten globaalit uhat selonteossa nähdään, miten maailman haasteet vaikuttavat Suomen turvallisuuteen ja miten näihin tulisi varautua.

Henkilökohtaisesti jaan puolustusministerimme näkemyksen siitä, että itäinen rajanaapurimme todella on meille haaste, haaste ja haaste. Suomella on kuitenkin nykyisessä avoimessa maailmassa monen monia muita haasteita, joista jotkut voivat olla jopa uhkia. Oleellista on tietenkin ensiksi arvioida maailmaa ympärillämme ja löytää mahdolliset uhat. TURPO-selonteon kieltä käyttäen tehdään toimintaympäristöanalyysi. Valmistellessamme KPT:n omaa lausuntoa, joka siis tulee olemaan suositus TURPO-selontekoa valmistelevalle valtioneuvoston ryhmälle, olemme ottaneet lähtökohdaksi käsitteen laaja turvallisuus.

Laajan turvallisuuden käsitteessä on hyvää se, että sitä käyttäessä tunnustaa asioiden keskinäisriippuvuuden, maailman monimutkaisuuden, rajojen puuttumisen maailmasta sekä sen, että turvattomuus on loppujen lopuksi ihmisen kokemaa eikä vain valtioiden turvallisuutta. Laajan turvallisuuden käsitteen tekee vaikeaksi – haastavaksi – se, että vauhdin kiihtyessä saattaa olla vaikeaa fokusoida mistä oikein puhutaan.

Laajan turvallisuuden käsitettä työstäessä on tässä tapauksessa muistettava myös, että TURPO tulee käsittelemään nimenomaan Suomen turvallisuutta, ei siis yleisesti maailman köyhien turvallisuutta. Liittyykö Suomen turvallisuushaasteisiin se, että lapset eivät pääse kouluun Sierra Leonessa tai se että, pikkurikolliset painostavat moldovalaistytön tanssimaan strippiluolassa? Ehkä. Entäpä se, että Pietarissa skinit mukiloivat tai tappavat erivärisiä ihmisiä ja naiset itä-Kongossa joutuvat väkivallan uhriksi polttopuita kerätessään? Voi olla. Tai se, että senegalilaisen perheen pojat ostavat kalliin lipun laivamatkaan troolarissa Kanariansaarille tai että Indonesiassa perheen tuloilla saa vain puolet siitä riisistä mihin raha riitti viime vuonna. Kaikki esimerkit liittyvät ainakin kyseisten henkilöiden, heidän perheidensä, omien kyliensä ja jopa valtioidensa turvallisuuteen.

Alamme Suomessakin hallintoa myöten olla yksimieliä myös siitä, että mainitut esimerkit vaikuttavat myös Suomen turvallisuuteen. Eivät suoraan, mutta välillisesti. Kysymys kuuluukin, voimmeko vaikuttaa näihin uhkiin, ja jos, miten. On myös kysyttävä missä joukoissa uhkiin pyritään vaikutetaan. Ja ennen kaikkea, mitä uhista ja haasteista priorisoidaan? Niitäkö, jotka ovat kiireellisimpiä vai niitäkö, jotka ovat vaikeimpia? Vai niitä, jotka ovat meitä lähinnä?
Oleellinen asia Suomen turvallisuuden rakentamisessa olisi huomioida, että turvallisuus on harvoin tehokasta mikäli se jää reaktiiviseksi. Siilipuolustuksessa uhat ovat jo ympärillä, ja pysyvät piikkien ulottumattomissa vain mikäli piikit ovat tarpeeksi terävät ja siili ei kurki panssarinsa alta. Onko nykyajan maailmassa vielä mahdollista ennakoida uhkia ja ennalta ehkäistä niitä? Vai onko maailmamme vain liian monimutkainen siihen?

Eräs kriisinhallinnan muotitermejä viime vuosina on ollut early warning. Varhaisvaroitus on ei ole yksinkertaista, sillä sitä varten on tunnettava toimintaympäristö. Varoittaminen ongelmista on osattava tehtävä ajoissa ennen kuin kriisi on jo puhjennut. Haastavinta varhaisvaroituksessa on varoituksen saaminen kuulluksi, ymmärretyksi ja reagoiduksi toimintamahdollisuuksista päättävien toimijoiden taholta. Vaikka varoitus kuultaisiin ja kriisinpoikaselle haluttaisiin tehdä jotain, reaktioon – kriisin hallintaan ja ehkäisyyn – on löydettävä resurssit, siis rahaa ja oikeat toimet.

Early warning ja ennaltaehkäisevät toimet ovat tarpeen myös silloin kun uhka ei ole varsinainen kriisi tai konflikti. Ihmiskauppa antaa rikollisille helppoja rahanhankintakeinoja ja ruokkii lisää kaikenlaista organisoitua rikollisuutta, huume- ja asekauppaa muun muassa. Ja ennen kuin mennään näihin turvallisuusuhkiin, ihmiskauppa on turvallisuusuhka niille itä-eurooppalaisille, afrikkalaisille, aasialaisille nuorille naisille ja lapsille, jotka haluaisivat saada itselleen paremman elämän jossain muussa maassa. Maahanmuutto ei ole uhka sinällään, mutta hallitsemattomana ja kotoutumisen puuttuessa voi ruokkia yhtäällä yhteiskunnasta vieraantumista ja toisaalla muukalaisvihamielisyyttä. Ruoan vähäisyys ei automaattisesti saa ihmisiä mellakoimaan, mutta viimeaikaiset elintarvikkeiden hintojen massiiviset nousut saavat aikaan epävakautta monissa maissa.

Vaikka laajan turvallisuuden haasteet ovat massiiviset eikä Suomi voi itsessään ihan kaikkeen vaikuttaa, on Suomenkin otettava sama lähestymistapa kuin minkä tahansa massiivisen urakan edessä. Vaikka paikka näyttäisi kaoottiselta, siivousurakka on vain aloitettava jostain, vaikkapa nenän edestä. Tärkeimpiä ja kiireisimpiä asioita on vain alettava tehdä. Talkooporukkaa, joilla on sama siivousintressi on löydettävä naapurista ja kauempaakin. Samalla voi yrittää ennakoida tulevaa ja panostaa resursseja tuleviin uhkien varautumiseen – ja ennen kaikkea niiden ennaltaehkäisyyn.

Haaveena vesipumppu

Johanna Latvala

Moses kastelee vesiletkulla huolella hoidettua puutarhaa eräässä Nairobin varakkaammassa kaupunginosassa. Vieressä toinen työntekijä puhdistaa uima-allasta ja kierrättää siihen raikasta vettä. On kuiva vuodenaika, nurmikko pysyy kauniina ja vihreänä vain reilun kastelun turvin. On myös vuoden kuumin kuukausi ja kerrostalokompleksin asukkaat lotraavat suihkussa useita kertoja päivässä. Vettä kuluu.

Toisin on Moseksen kotiseudulla Länsi-Keniassa. Hänen sukulaisilleen ei tulisi mieleenkään heittää vettä hukkaan. Jokainen pisara käytetään tarpeeseen - ruuanvalmistukseen ja peseytymiseen. Mutta siellä vesi ei tulekaan mukavasti hanaa vääntämällä. Sen saamiseksi naiset joutuvat kävelemään parin kilometrin päässä sijaitsevalle joelle ja kantamaan veden päänsä päällä isoissa astioissa. Joka päivä, viikko toisensa jälkeen. Veden noutamiseen menee aikaa, jonka käyttäisi mieluummin vaikkapa viljelysten hoitamiseen.

Moses onkin päättänyt, että asiaan täytyy tulla muutos. Hän siivoaa huoneistohotellissa ja yrittää säästää pienestä palkastaan, jotta voisi ostaa vesipumpun sukulaisilleen. Varsinainen palkka riittää vain perustoimeentuloon, joten hän yrittää sopia asukkaiden kanssa pieniä lisätehtäviä. Joillekin hän pyykkää, toisille huolehtii siitä, että auto on joka aamu kiiltävän puhdas. Minulle hän kipaisee ostamassa päivän sanomalehden läheiseltä kioskilta.

Hänen työpaikallaan vesi on itsestäänselvyys, johon kiinnittää huomiota ainoastaan silloin, jos sen tulo jostakin syystä lakkaa. Jotkut asukkaat, varsinkin eurooppalaiset ja amerikkalaiset, saattavat kauhistua jo sitä, että suihkusta tuleva vesi ei olekaan tarpeeksi lämmintä, tai että suihku muuttuu kylmäksi siinä vaiheessa, kun pää on sampoovaahdossa.

Mosekselle vesi, varsinkaan johdosta tuleva vesi, ei ole itsestäänselvyys. Se on tavoittelemisen ja säästämisen arvoinen asia, jolla sukulaisten elämä helpottuu huomattavasti.

Toivonpilkahduksia Afganistanista

Sam Karvonen, Kabul

Yleistä mielikuvaa Afganistanista hallitsevat sotilaalliset yhteenotot, itsemurhaiskut ja sieppaukset. Sitä vastoin keskivertoafgaanin elämässä väkivaltaiset edesottamukset näyttelevät tänä päivänä varsin vaatimatonta roolia - jopa eteläisissä maakunnissa.

Tavallisen afgaanin arkielämää määrittää pikemminkin tuoreen vapauden suoma yritteliäisyys, niukkuuden pakottama sitkeys sekä lisääntyneiden työnsaantimahdollisuuksien tarjoama toiveikkuus tulevaisuuden suhteen, varsinkin nuorten keskuudessa. Turvallisuutta enemmän ihmisiä näyttää huolestuttavan perheen päivittäinen toimeentulo, työttömyys, myötäjäismaksut, kalliit hääkustannukset sekä intialaisten televisiosarjojen dramaattiset käänteet.

Joka kulman takana ei Afganistanissa väijy satunnaisia kohteita tähyilevä itsemurhapommittaja, eikä jokaisen tienpätkän varrella vaani tienvarsipommittaja, jonka sormet syyhyävät kauko-ohjaimellaan. Sieppaajat eivät seuraa haukan lailla monituhansisen kansainvälisen yhteisön jokaisen siviilitoimijan kaikkia liikkeitä, eikä jokainen maanviljelijä mussuta unikonlehteä peltotöidensä lomassa. Kaikki burkhaan pukeutuvat naiset eivät ole julmien aviomiesten naimaorjia, eikä kaikkia 12-vuotiaita tyttöjä pakoteta avioon.

Väärien Afganistan-vaikutelmien aiheuttamat ennakkoluulot pakottavat avustustyöntekijän tai diplomaatin usein keksimällä keksimään kehumisen aiheita afgaaniosapuoliaan tavatessaan ja teeskentelemään arvostustaan asemapaikkaansa kohtaan. Asioita paikan päällä havainnoiva tarkastelija voi kuitenkin lyhyessäkin ajassa tunnistaa lukuisia ihailtavia piirteitä maassa ja sen ihmisissä sekä näkemään kehitystä monillla saroilla.

Sitkeitä selviytyjiä, tiiviitä perheitä

Afgaanit ovat etnisestä taustastaan, sukupuolestaan sekä iästään riippumatta sitkeitä, yritteliäitä ja ystävällisiä. Useimpien miesten tuimien katseiden ja partanaamioiden takaa paljastuu hymyilevä herrasmies, jonka päällimäinen tuntemus vierasmaalaisia kohtaan ei suinkaan ole vihamielisyys vaan uteliaisuus.

Kabulin naisista vain pieni osa pukeutuu burkhaan ja vaatetuksestaan tyystin riippumatta osoittautuvat usein puheliaiksi ja jopa komenteleviksi selviytyjiksi. Yhä useampi nainen toimii perheessään elannonhankkijana ja saavuttaa täten perheenpään aseman talouksissaan.

Lannistuneiden kasvojen sijaan maaseudun naisten alistuvaisten maskien takaa paljastuu useimmiten iloisesti keskenään rupattelevia sitkeyden perikuvia, jotka ripeästi vaihtavat takaisin nöyrään rooliinsa miesten ollessa läsnä.

Vaikka länsimaisen mittapuun mukaan lähes kaikkien afgaanien pitäisi kärsiä jonkin sortin räikeästä pulasta, ahdingosta, riistosta tai sorrosta, tarjoaa kylissä ja kaupungeissa kuhiseva reipas arkitoimeliaisuus vallan päinvastaisen vaikutelman ohikulkijalle.

Afgaanien vieraanvaraisuus on historiallista. Perheet ovat suuria ja eloisia, ja perhesuhteet ovat tiiviit ja välittävät. Perjantaisin perheet vetäytyvät luonnon äärelle piknikille runsaan ruoka- ja lapsisatsin kera. Leijoja lennätteleviä lapsia ja nuorukaisia kohtaa lähes poikkeuksetta sekä kaupungeissa että maaseudulla. Naisten ja tyttöjen lisäksi myös afgaanimiehet ovat ilmeisen lapsirakkaita.

Kirjoittaja työskentelee erityisasiantuntijana Suomen edustustossa Kabulissa. Kirjoituksessa esitetyt arviot ovat hänen omia näkemyksiään.

Politiikkaa ja naisia Keniassa

Johanna Latvala

Monivaimoisuus on osa kenialaista yhteiskuntaa. Erityisesti varakkailla miehillä on usein kaksi tai jopa useampia vaimoja. Miehen monivaimoisuutta pidetään arvovallan merkkinä ja se liitetään usein myös poliittiseen valtaan. Monivaimoisuus onkin taktisesti hyvä vaihtoehto miespoliitikolle. Samalla kun yksi vaimoista pysyttelee maaseudulla pitämässä yllä kannatusta miehen omassa vaalipiirissä, toinen, yleensä koulutetumpi, on miehensä urbaani edustusvaimo.

Muutama vuosi sitten luin kenialaisesta lehdestä artikkelin iäkkäästä poliitikosta ja hänen kahdeksasta vaimostaan. Mies toivoi, että hänen jäätyään eläkkeelle vaimot jatkaisivat hänen poliittista uraansa. Hänen seitsemäs vaimonsa totesikin artikkelissa vaimojen suhtautuvan toisiinsa kuin työtovereihin miehensä poliittisessa kampanjassa.

Koska monivaimoisuus on kulttuurisesti hyväksyttyä, monivaimoisuus ei sinänsä heikennä miehen julkista imagoa. Sen sijaan ongelmaksi voi nousta se, kuinka mies järjestää perhe-elämänsä kahden vaimon kanssa.

Esimerkiksi presidentti Mwai Kibakilla tiedetään olevan kaksi vaimoa, joista molemmat ovat edustaneet miehensä rinnalla, tosin eivät samaan aikaan. Kun asia nousi julkisuuteen, ensimmäinen vaimo kiisti asian kiivaasti. Joidenkin mielestä liiankin kiivaasti. Tämän seurauksena Keniassa alettiin katukeskusteluissa kyseenalaistaa presidentin kyvykkyys hoitaa maansa asioita, eihän tämä osaa pitää edes vaimo(j)aan kurissa!

Paradoksaalista kuviossa on se, että siinä missä miespoliitikot tarvitsevat ainakin yhden koulutetun edustusvaimon, koulutetut kenialaisnaiset vastustavat monivaimoisuutta entistä enemmän. Erityisesti, kuten Kibakin vaimon kohdalla, he eivät halua julkisesti myöntää, että miehellä on muitakin vaimoja. Miespoliitikon myös Keniassa täytyneekin olla entistä tarkempi siitä, miten yksityisasiansa hoitaa.

Kirjoittaja on Keniaan perehtynyt sosiaaliantropologi. Hänen väitöstutkimuksensa käsittelee Nairobissa asuvien korkeasti koulutettujen naisten perhe- ja sukulaisuussuhteita.