Verkottumisessa olemme oppilaita

Seppo Sipilä

Entinen valtamerilaivakokki, nykyinen strategiaprofessori, Bob de W. luennoi runsaat kymmenen vuotta sitten Almatyssä Kazakstanin ’Ryskulov’ kauppakorkeakoululla aiheesta verkottuminen. Teemamme oli lainattu John Naisbitt’in ”Megatrends”-teoksesta jo vuodelta 1982: tiimityötä ja matalia hierarkioita. ”Networking on teonsana, verkottuja hakeutuu valitsemiensa henkilöiden tuttavuuteen ”.

Kuulijakunta oli professoreita, noin 1950-60 luvuilla moninkertaisesti marxilaisuuteen indoktrinoituja taloustieteilijöitä; kymmenilläkin kunniamerkeillä ylis-alistettuja. Juhlatilaisuuksissa tuo ’opetusneuvos’-kuorrutus oli aina esillä, epäilemättä ihan vasemman kehonpuoliskon painolastina. Foorumin, meidän EU-projektimme, tehtävänä taas oli päivittää, kernaimmin korvata, suunnitelmatalouden opetusohjelmat eurooppalaisilla, jotta kaivatussa markkinataloudessa osattaisiin toimia. Mutta kun kukaan kuulijoista ei ollut valtameriä nähnyt, hämmensikö Puhuja heille puuro-menyytä?

Hän teki ensin etäisyyttä pienten maiden eksklusiiveihin hyväveli-verkostoihin: 'Ne lannistavat innovaatiot, ajavat jäsenten itsekkäitä etuja, eivätkä optimoi resurssien allokointia. Toisin kuin uudet verkot, ne eivät ole tasa-arvoisia.'

Naisbitt’in kirja oli hahmotellut verkostot – siinä sivussa selvästikin myös open source innovaatioprosessin - jo ennen webin ensimmäistä sukupolvea: ’[puhelimella] tiedonkulku nopeutuu’, ’maisemakonttorissa on helppo saada informaatiota ’, ’innovaatioita syntyy kun rakennamme toinen toistemme panoksille; oma idea kierrättyy takaisin jalostettuna ja kommentoituna’. Komento-organisaatioihin verrattuna, kukkaissukupolvi ehti mukaan moneen. Pian tietokoneprofessori Manabayev kysyykin Puhujalta: ’miten tuollaiset networkit tasantarkkaan muodostetaan?’ ’Ei muodosteta, ne syntyvät innostuksesta. Networkit ovat kuin kalaverkko solmupisteineen mutta kolmiulotteisina jokainen yksilö voi olla oma keskipisteensä ’. Ne ulottuvat yhteiskunnan laidasta laitaan ja luovat poikkitieteellisyyttä asioiden ja ihmisten välille’.

Yksilökeskeisyys, poikkitieteellisyys ja akateeminen vapaus oli toki Neuvostoliiton jäljiltä outoa. Aivan kuin kehitysmaissa, ’mikään siellä ei toiminut mutta kaikki voitiin järjestää’. Niinpä kuulijoilla oli verkostoista paljon syvällisempi kokemus kuin Puhujalla ja hänen lähdekirjallaan. Kun vielä kuuluisampi kirjoittaja Marx oli kirjoituskammiossaan allokoinut tavarat tarpeen mukaan, järjestelmän operaattorit jakoivat tuttavuuden perusteella. Markkinointiprofessorin maailma oli ylösalaisin kun huono tavara kävi kaupaksi ja myyjälle tarjottiin vielä bonusta. Innovaatioprofessuuri oli täysturha, koska kaksitahtiautojen valmistus oli jo määrätty Itä-Saksalle; vain hevosjalostus jäi luontumaan kazakeille. Oli Järjestelmä, tuotelistat ja tekijöiden nomenklatuura. Akateemisen uteliaisuuden paikalla oli uneliaisuus ja korkealta tulivat tutkimusmääräykset ja -tulokset. Vain laskentatoimen professorin luomisvoimalle oli käyttöä. Verkosto oli aina ruokaturva ja Stalinin peruja yleinen henkiinjäämistrategia, ei suinkaan jotain joka nähtiin uusimpana organisaatiovillityksenä.

Ainakaan Manabayevia ei esitelmä ollut kolahduttanut. Puhujan kärsimykseksi, hän turhaan uudisti kysymyksensä siitä miten nuo verkostot luodaan.

Lännen kansalaisena hän olisi vaatinut tietoa ja sitten keksinyt Web 2.0:n ja Facebookin ajat sitten (mutta kuoli pian sairaalan hoitovirheeseen). Jos taas hän olisi keksinyt sen jo neuvostojärjestelmässä, underground-tuote olisi hyllytetty vaarallisena. Niinpä Facebook ja muut yhteisöfoorumit täsmentyivät verkostojen työkaluiksi vasta tällä vuosikymmenellä. Nythän niistä on jo ammattilaisten versiot.