Siperia ja jalkapallon Euroopan mestaruus 2008

teksti: Johanna Lampinen, kuva: Petri Artturi Asikainen

Tunnelma itäisen Siperian keskuksen Irkutskin kaduilla räjähti, kun Venäjä selvitti tiensä jalkapallon EM-kisojen välieriin. Paikallista aikaa aamulla 6.20 Ulcina Lenina täyttyi juhlijoista ja huuto ja autojen kaasuttelu varmisti, ettei kukaan enää nukkunut sinä kesäisenä sunnuntaina.

Päiviä kestäneiden junamatkojen ja 6000 kilometrin aikana olin itse siirtynyt mielessäni jo kauas Euroopasta. Tunsin liikkuvani kohti itää, olihan Euroopan ja Aasian raja jäänyt taakse jo 3500 kilometriä sitten. Eurooppalaisuus ja aasialaisuus sulautuivat hetkessä yhteen uutisten täyttyessä EM-kisoista.

Venäjän maantieteellisen suuruuden lisäksi junamatka on herättänyt huomaamaan kansan etnisen moninaisuuden. Suomeen usein välittyvä läntinen slaavilainen kuva Venäjän Federaation kansalaisesta monipuolistuu Irkutskissa, kun muidenkin etnisten ryhmien edustajien läsnäolo kaduilla lisääntyy.

'Siperian Pariisina' tunnettu Irkutsk on yli 400-vuotisen historiansa ajan ollut usean kulttuurin kohtauspaikkana. Lännestä tulleet kasakat ja lähetyssaarnaajat ajoivat alkuperäiskansan mongolian bajraatit 1600-luvulla vuosikymmeniksi Mongoliaan. He palasivat kuitenkin alueelle tilanteen rauhoitettua. Itäisen kaupan keskuksessa ovat kohdanneet läntiset turkiskauppiaat ja itäiset teekauppiaat. Oman lisänsä kulttuurin ovat tuoneet niin Pietarista tsaarin aikana Siperiaan paenneet 'joulukuulaiset', Siperiaan karkotetut, 1880-luvun kullankaivajat kuin Trans-Siperia junaradan valmistumisen jälkeen tulleet turistit.

Pinnallinen turistimatkaajan silmäys Irkutskin kaupunkikuvaan antaa vaikutelman, että pitkästä yhteisestä historiasta huolimatta eri etniset ryhmät elävät nyt suhteellisen tiiviisti omissa ryhmissään.

Moninaisuudesta käydään keskustelua myös jalkapalloon liittyvällä keskustelupalstalla globalvoice.org-sivustolla. Nimimerkki 'trendybrandyn' mukaan sivuilla julkaistuista juhlijoita esittävistä kuvista näkyy, että Moskovassa asuu liikaa ei-slaavilaisia ihmisiä. Hän saa pikaisena vastauksena kehotuksen muuttaa maalle, mikäli ei ymmärrä kaikkien suurten kaupunkien moninaisuutta. Ajatuksia yhteiselon puolesta ja vastaan löytyy varmasti niin venäläisestä enemmistön edustajista (n. 80 % kansasta) kuin eri vähemmistöryhmistä (n. 160 eri etnistä ryhmää).

En ole edelleenkään suuri jalkapallo-fani, mutta nyt suhteeni lajiin notkahti asteen positiiviseen suuntaan. Kokemukset näistä kisoista palauttivat jälleen mieleeni, että parhaimmillaan jalkapallolla voi olla merkittävä rooli yhdistää ihmisiä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.


Junassa matkalla Helsingistä Ulan-Batoriin.

Toimittaja ja kuvaaja ovat saaneet Siperiaan ja Mongoliaan suunnatulle matkalle ulkoministeriön apurahan keväällä 2008.

Nollakorolla mustaan aukkoon?

Seppo Sipilä, Dar es Salaam

Webbiyhteisö käy keskustelua siitä onko ’rajatun vastuun’ osakeyhtiö eettis-moraalisesti kestävä, verrattuna sharia-malliin jossa osapuolien on tyytyminen kohtuuseen niin hinnoissa ja palkoissa kuin voitoissakin. Velkaa ei suosita ja riskiä otetaan vain yhteisön jäsenten kantokykyyn saakka. Koska lisäarvon jakoperiaatteet osapuolten kesken on määritelty Koraanissa, ei ole edes tarvetta keskusteluun yritysten sosiaalisesta vastuusta.

Osakeyhtiömme velkavipuineen ja panttauksineen kaikkineen on menestystarina maailmanmarkkinoilla. Sen kultakauteen sisältyy etelän kolonialismia ja teollisia ja muitakin vallankumouksia niin lännessä kuin idässä. Oy:n turbotehot nostattavat köyhienkin maiden kasvuennusteita. Oikeushenkilöiksi kätkeytyneenä osakeyhtiöt selvittävät henkilökonfliktit maksamalla rahallisia korvauksia. Mutta se että mallimme nerous vieläpä jättää maksamisen yhtiön harkintaan, ei voi saada Salim’in - eipä senpuoleen monien webbikeskustelijoidenkaan - jakamatonta hyväksyntää.

Ensiyritys veloittaa täällä Tansaniassa valkoisilta kolminkertaisesti toki edustaa pintatietoa mallistamme. Enemmän muslimienemmistöisellä swahilirannikolla näkee esimerkkejä siitä että ’osakeyhtiöiden tehoja’ joko ei osata, kehdata tai malteta hyödyntää.? Kun rahaa sitten tulee laariin, suku kahmii sen pois. Lähiajan tarpeet ja tavoitteet vievät voiton ja tyrmäävät tulevaisuuden; aikaulottuvuus, korvausinvestoinnit unohdetaan eikä yhtiökokousta, jossa voitonjaosta päätetään, kukaan malta odottaa.

Toisinsanoen yhteisöelämän arvot ja toimintatavat vievät voiton. Itsenäisyyden alussa, yhteisöjä koetettiin täällä pukea osuuskuntakaapuihin. Ei toiminut, kun ei niitä voinut keskusjohtaa. Mikäli reippaaseen talouskasvuun pyritään (niinkuin kehityssuunnitelma MKUKUTA edellyttää), rahantekoon on ilmeisesti kehitettävä aivan omintakeiset organisaatio- ja verotusmallit, sellaiset jotka palkitsevat yrittäjiä eivätkä jätä tuottojen kasaantumista suvun armollisuuden varaan.

Vai onko kyse sharia-mallin suosiosta? Saahan tavallisistakin pankeista jo muslimiehtoista korotonta lainarahaa. Malesia on pisimmällä tuotteistamisessa ja siellä suurin käyttäjäryhmä on buddhisti-kiinalaiset! Moni muukin maa on hyötynyt öljyrahan karkotuksesta USAsta 11/9 jälkeen. Lännessäkin, mm. Saksassa, on laskettu liikenteeseen ”Sukuk” (sharia-ehtoista ’omaa pääomaa’) obligaatioita. Säätelyn kanssa saattaa tökkiä, mutta kaikkialla missä malli on otettu huomioon lainsäädännössä (mm. Britanniassa), se on nopeimmin kasvava rahoitustuote.

’Kilpailijaseurantaa’ tai ei mutta lännenkin korot ovat olleet aika alhaalla. Tansaniassa korot kuitenkin ovat ylhäällä. Niin isoissa paikallisissa kuin ulkomaalaisissakin pankeissa ja mikrorahastoissa korot ovat vuositasoa 20 – 30%. Salim kutsuisi tuota koronkiskonnaksi! Sitten toisaalta, valtava määrä lännen kehitysapurahaa tulee sisään lahjaehdoin. Yli 40 % Tansanian budjetista (budjetti n. 4 miljardia euroa kaudelle 2008/9) on tällaista.

Muslimiraha nollakorkoineen näyttäisi täyttävän valtavan isoa mustaa aukkoa. Kun kehitysyhteistyö paljolti sponsoroi talouselämän mekanismeja, ovatko instrumenttimme, korkomme ja myös asenteemme nyt kohdallaan? Vai pitäisikö suhteellisesti isompi osa julkista kehitysapurahaa panna kiertämään? Lainoista saa paljon vastuullisempia ja nollakorko voi olla ikoni. Mutta voimmeko sisäistämällä myös kohtuullisuuden, siis kaiken ympäristömme, osoittaa että aiomme elää tällä pallolla kaikki lajit yhdessä?

”Oodi monikulttuurisuudelle” hollantilaisittain

Riitta Oittinen

Pasar Malam Besar tarkoittaa suuria iltamarkkinoita. Nimi viittaa myös Haagissa pidettävään, todennäköisesti maailman suurimpaan euraasialaiseen festivaaliin. Se järjestetään vuosittain yli 20 000 neliömetrin kokoisessa telttakompleksissa lähellä keskustaa.

Tunnelmaltaan Pasar Malam Besar muistuttaa Maailma kylässä -festivaalia, tosin Hollannissa pääosassa ovat eri sukupolvien maahanmuuttajat. Ensimmäisinä vuosikymmeninä tarjottiin pääasiassa kulinaarisia elämyksiä ja markkinahumua. Nykyisin tapahtuman kylkeen perustettu Tong tong -festivaali esittelee myös tanssia, elokuvia, musiikkia, kirjallisuutta - ja vähän kansalaisjärjestötoimintaakin.

Keskustelutilaisuudet ja lukuisat työpajat vetivät väkeä ravintoloiden ohella. Yleisöä saapui jopa akateemisten tutkimusten esittelyihin, kuten 1600-luvun lääketieteen historiaa tutkivan Harold J. Cookin esitykseen hollantilaisten ja itäaasialaisen paikallisväestön kohtaamisista. Myös historiaa käsittelevät esillepanot herättivät mielenkiintoa. Ei sinänsä ihme, sillä esimerkiksi Reggie Baayn eurooppalaisten kolonialistien indonesialaisia jalkavaimoja (de njai) käsittelevä näyttely ja samasta aiheesta kirjoitettu tuore kirja tarttuvat tabuun.

Moni paikallinen käy lähes kaksi viikkoa kestävässä tapahtumassa päivittäin. Festivaaleille tehdään ulkomailta jopa ryhmämatkoja. Tapahtuman kaupallinen menestys ja ystävällinen tunnelma toimivat konkreettisena vasta-argumenttina siirtolaisvastaiselle ”Hollanti on täynnä” -keskustelulle.

Mistä ostajat kaikille kankaille?

Marja-Leena Kultanen

Istumme kylän temppelin avoimessa salissa Keski-Laosin Khammouanessa. Kylän raitilla kilkattavat lehmien kellot, joita kaskaiden siritys rytmittää. Koko kylä on kokoontunut viettämään seremoniaa suomalaisten vieraiden kanssa.

Naiset ovat ripustaneet orrelle käsin kutomiaan kankaita. Hehkuvat värit, perinteiset kuviot - ja toiveikkaat kutojat pälyilemässä, kiinnostaisiko juuri heidän kankaansa.

Tartun kotikutoiselta - ja pelkistetyn pohjoismaiselta - näyttävään kangaspakkaan. Sen kutoja 50-vuotias rouva Onesy istuukin melkein vieressäni.

Kangas muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun kuulen että hän on kutonut sen itse kasvattamastaan puuvillasta. Käsityöläinen minussa herää ja alan kysellä lankojen värjäämisestä. Kyllä, niistäkin osa on itse värjättyjä. Onesy on kerännyt siemenet luonnosta, kylvänyt ne pihamaalleen ja kasvattanut taimet. Väriaine saadaan kasvin lehdistä, ja se pureutetaan kalkkikivellä.

Puuvillan taimet on nyt istutettu, satoa kerätään seuraavan kerran marraskuussa. Sängynpeitteen kokoiseen kankaaseen Onesy arvelee käyttävänsä 4 - 5 kiloa puuvillaa.

Kankaallani on siis tarina. Kuka kuulisi kaikkien muiden hienojen töiden tarinan? Mistä löytyvät ostajat naisten kädentöille?

Mietin sitä entistä kiivaammin palattuamme Vientianeen. Käsityötuotteita myyviä kauppoja on kymmenittäin. Khammouanen kylien kutojat ovat näistä markkinoista vielä kaukana.

Phakockin kylä on mukana Suomen ja Maailmanpankin rahoittamassa kestävän metsänhoidon ja kyläkehityksen hankkeessa. Siemenrahaa elikeinojen kehittämiseen on saatu sitä kautta. Kudonta on yksi kylien elinkeinoja laventavista mahdollisuuksista.