Kotiapulaisena vai orjana?

Johanna Latvala

Kenialainen Njeri on kolmen lapsen yksinhuoltaja ja asuu kahden siskonsa sekä äitinsä kanssa Kawangwaren slummin liepeillä pienessä talossa. Hän on yrittänyt tuoda perheeseen rahaa lähinnä ostamalla ja myymällä käytettyjä vaatteita. Koska myyntitienestit olivat epävarmat ja pienet, hän pestautui itselleen tuntemattomaan kenialaiseen perheeseen kotiapulaiseksi. Kouluttamattomana hän ei löytänyt muuta työtä.

Työnantajaperhe asui Nairobin toisella puolella, joten Njeri joutui asumaan heidän luonaan. Hän aloitti työpäivänsä puoli kuudelta aamulla ja työskenteli iltamyöhään saakka. Hän teki perheessä kaiken: siivosi, laittoi ruokaa, pesi pyykkiä ja hoiti lapsia. Täyspitkien työpäivien lisäksi ongelmaksi muodostui se, että hänellä oli vain yksi vapaapäivä kuukaudessa. Silloin hän matkusti kotiinsa tapaamaan lapsiaan.

Njeri työskenteli perheessä muutaman kuukauden, jona aikana hänen siskonsa ja äitinsä huolehtivat hänen kolmesta lapsestaan. Järjestelmä onnistui, sillä toinen siskoista on kieltenopettaja ja työskentelee iltaisin. Hän hoiti lapsia päivällä ja toinen sisko ja äiti illalla.

Olosuhteet työssä olivat surkeat. Työnantajat kohtelivat häntä huonosti ja hän sanoikin tunteneensa itsensä puoli-ilmaiseksi orjaksi. Lisäksi hänen kuukausipalkkansa oli vain 30 euroa, mikä ei sanottavasti auttanut Njerin perheen taloutta. Eniten Njeri kuitenkin kärsi siitä, että näki lapsiaan vain kerran kuukaudessa. Hän sanoutui irti.

Njerin tapaus on valitettavan yleinen. Kotiapulaiset ovat usein kouluttamattomia ja köyhiä ja pahimmassa tapauksessa työnantajat käyttävät heitä säälimättömästi hyväkseen. Njerin onneksi hän työskenteli omassa maassaan ja vieläpä kotikaupungissaan, ja hänellä oli perhe, jonka luokse palata.

Tuttuja muukalaisia

Johanna Latvala
'Kansainväliset nomadit' ovat työn perässä maailmalla liikkuvia koulutettuja ihmisiä. Tutkimusten mukaan heidän yhteisönsä on sisäänpäinlämpiävä ja sulkee pääsääntöisesti paikalliset pois joukostaan, pakollisia työkontakteja lukuun ottamatta.

Varsinkin ensimmäisellä komennuksellaan uudessa maassa tai maanosassa nyky-nomadit saattavat olla eksyksissä paitsi konkreettisesti, myös kulttuurisesti. Mutta ei hätää, ekspatriaatti-yhteisö opastaa heidät maan tavoille! Tulokkaille esitellään 'oikeat' koulut ja ostospaikat, ravintolat ja asuinalueet. Sen lisäksi tulijoiden initiaatioriitteihin kuuluu altistuminen paikallisten ihmisten luonteenpiirteitä ja tapoja esitteleville kertomuksille.

Pääosassa ovat tarinat epäluotettavista apulaisista. Eräs ekspatriaatti-perhe olivat kotiin tullessaan löytänyt kokin pilkottuna padasta porisemasta. Toisen perheen puutarhuri oli päästänyt ryöstäjät sisään ja omistajat olivat palattuaan löytäneet tyhjennetyn talon. Näihin verrattuna tarinat laiskoista tai varastelevista kotiapulaisista tai lapsia kiusaavista lastenhoitajista tuntuvat suorastaan arkipäiväisiltä.

Osa tarinoista on varmasti keksittyjä, osa saattaa perustua tositapahtumaan, joka on matkan varrella värittynyt. Mutta miksi näitä tarinoita kerrotaan uusille tulokkaille? Epäilemättä kertojat haluavat korostaa sitä, että esimerkiksi monessa Afrikan suurkaupungissa oikeasti kannattaa olla varovainen. Asiassa on kuitenkin mielestäni myös syvempi ja ehkäpä tiedostamattomampi taso: Näillä tarinoilla luodaan ja vahvistetaan eroa meidän (eurooppalaisten, valkoisten, ekspatriaattien) ja muiden (afrikkalaisten, mustien, paikallisten) välillä. Näin opimme 'tunnistamaan muukalaisen', brittitutkija Sara Ahmedin termiä käyttääkseni. Tarinoihin sisältyy viesti: Älä luota muukalaisiin!

Afrikka ja EPA-sopimukset

Seppo Sipilä, Dar es Salaam
Viime vuoden lopulla EU ja Afrikkaa, Karibiaa ja Tyynenmeren saarivaltioita edustava ACP-ryhmä rutisti kokoon väliaikaiset I-EPA-yhteistyösopimukset, paitsi ”C” ja ”P”, jotka solmivat valmiit sopimukset. Afrikka leimasi loppuvuoden kiireen EU:n kiristykseksi, mutta oli ollut monta vuotta tiedossa, että WTO ei halunnut enää jatkaa preferenssejä, koska ne ovat epäreiluja mm. muille kehitysmaille.

Länsi-Afrikassa ei monikaan valtio allekirjoittanut sopimuksia (poislukien mm. Ghana, Norsunluurannikko ja Kamerun); tullit ponnahtivat ylös tai jatkettiin entisillä preferensseillä. EU menetti pisteitä, kun teki surutta sopimuksia yksittäisten valtioitten kanssa, vaikka EPA- yhteistyön sielu on alueellisen integraation kehittäminen. Kuvitelkaapa toisinpäin: tokkopa Suomi olisi mennyt tekemään oman sopimuksen Itä-Afrikan Yhteisön (EAC) kanssa!

EAC, siis meille kohtalaisen läheiset Kenia, Tansania, Uganda sekä myös Ruanda ja Burundi solmivat suhteellisen ehyen I-EPAn, kunhan Tansania oli ohjattu vajaasta SADC-ryhmästä omiensa neuvotteluhuoneeseen. Pisteet EAC:lle, poikkeuslistakin on älykäs! Tärkein sopimuskohta - tuontitavaroitten markkinoillepääsy - ei rassaa paikallisia yrityksiä pariinkymmeneen vuoteen, kunnes koittaa aika että mm. TSh-merkkisistä seteleistä ei Tansania saa enää periä tulleja.

Jotkut näyttävät luovuttaneen, toiset olivat huonoja neuvottelijoita: Norsunluurannikon kaupat täyttyvät Pariisin herkuilla (60 % EU-tuonnista vapautuu) viidessä vuodessa, Ghanan (70 % EU- tuonnista) kymmenessä. Myös Mosambik SADCin jäsenenä tarvitsee kai lisää marketteja, kun maan tuonti on jo melko vapaata ja miltei loput vapautetaan kymmenessä vuodessa. (Tansanian rannikolle syntynee ’viides käytävä’ eurotavaralle, onhan Mosambikin raja siltoineen vain päivämatkan päässä; Darin satamasta tavarat tullataan 2 – 3 viikossa.) Tullien alennuksissa tulee hankaluuksia myös eteläisen Afrikan tulliunionin SACU:n alueella, koska sen ja Etelä-Afrikan oman vapaakauppasopimuksen (TDCA) poikkeuslistat ja aikataulut ovat ihan eriparia.

Afrikka halusi EPAn kehitysohjelmiin rahamääräiset sitoutumiset, Eurooppa taas halusi yksilöidyt sitoutumiset uudistuksiin sekä merkittäviä kalastusoikeuksia Itä-Afrikassa. EAC:n ’rendezvous’ (’tätä ei olla sovittu’)-lista on pitkä. Tavoitteena on ratkaisut ensi vuoden aikana.

Aid forTrade (A4T) on EPAnkin termi: parempaa kauppapolitiikkaa ja regulaatiota sekä yrityspalveluja mutta myös panoksia infrastruktuurin ja tuotantokapasiteetin kehitykseen. Vaikka Afrikka haluaa rahapanokset itse EPA-paketteihin, sellaisia varoja ei ole korvamerkitty. On kerrottu ’pari miljardia vuodessa’, ’€ 300 – 400n vuosilisäykset’, ’puolet A4T-lisävaroista ACPlle, mukaan laskien EU-maiden bi-budjetit’. Kahdenväliseen jakoon menneekin isoja potteja, infran kehittämiseen ja yhteisyrityksiin.

Tansania aikoo olla ”keskituloinen, vientivetoinen maa 2025”. Globalisaatio ja se että muut ehkä hyötyvät integraatiosta enemmän, pelottaa monia. Arvostettu tansanialainen EPA-neuvottelija heijasteli: ”Afrikan vapaakauppa on hyvä asia, muttei paluu [aika valmiiseen 20 maan] COMESAan, [josta Tansania erosi 1990 ja jonka jäsenvaltioista melkein jokainen on joko naapuri tai meriyhteydessä]. EPA, Kiina ja Intia saavat mennä ******tiin.”

Afrikan ministerit ovat taas kerran tehneet periaatepäätöstä siitä että koko integraatio pantaisiinkin uusiksi. Olisi vain yksi Afrikan Unioni (AU)-vetoinen vapaakauppa-alue - tai korkeintaan kaksi, Itä- ja Länsi-Afrikka. Työkenttää siinä riittää.

Kirjoittaja toimii kauppa- ja kehityskysymysten neuvonantajana Tansanian kauppaministeriössä.