Rahaa kotiväelle

Koulutettujen 'aivovuoto' köyhistä rikkaisiin maihin on taas ollut otsikoissa. Asiasta tuli mieleeni siirtolaisten kotiin lähettämät rahasummat, jotka ovat yksi merkittävimmistä tuloista köyhien maiden asukkaille. Kymmenesosa maailman väestöstä saa avustuksia ulkomaille muuttaneilta sukulaisiltaan. Vuonna 2006, 150 miljoonaa siirtolaista lähetti kotimaahansa yhteensä 300 miljardia dollaria. Siirtolaisilta tulevat avustukset ovatkin enemmän kuin vastaanottajamaiden saama virallinen kehitysapu ja usein enemmän kuin suorat ulkomaiset investoinnit.

Afrikassa rahaa virtaa eniten Pohjois-Afrikkaan, josta lähteneet siirtolaiset asuvat useimmiten Ranskassa, mutta riippuvaisimpia ovat kuitenkin Itä-Afrikan maat, erityisesti Somalia.

Asiaan liittyy monia ongelmia. Tutkijat ovat muun muassa kiinnittäneet huomiota siihen, että vastaanottajamaassa tullaan riippuvaiseksi avustuksista, joiden lähettäjät puolestaan ovat riippuvaisia uuden kotimaansa talousheilahteluista. Jos työt loppuvat tai vähenevät, tai siirtomaisten elinkustannukset nousevat, sukulaiset kotimaassa kärsivät. Tämän lisäksi avustukset suuntautuvat usein jo ennestään parempiosasille. Maailmanpankin tutkimuksessa vuodelta 2006 todettiin, että esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla se viidesosa väestöstä, jolla oli parhaat tulot, sai myös yli puolet avustuksista.

Asia on looginen, sillä varakkailla perheillä on mahdollisuus kouluttaa jäseniään ja heillä puolestaan on paremmat mahdollisuudet saada töitä ulkomailta. Siinä mielessä argumentti, jonka mukaan köyhistä maista rikkaisiin maihin lähtevät korkeasti koulutetut tukevat kotimaidensa kehitystä ja taloutta juuri avustusten kautta, ontuu. Kaikkein köyhimmille kun avustuksia ei välttämättä tule.

Toisaalta, sukuajattelu niin Afrikassa, Aasiassa kuin Etelä-Amerikassakin ulottuu oman perhepiirin ulkopuolelle. Ulkomailta tulevat avustukset saattavat löytää tiensä myös lähipiirin ulkopuolelle, missä rahantarve on kenties suurempi kuin siirtolaisen ydinperheellä.
Voi vain kuvitella, mitä tapahtuu, jos pitkään ulkomailla asuneiden siirtolaisten perhekäsitys 'länsimaistuu' kohti ydinperheajattelua ja siirtolaiset vähitellen lakkaavat lähettämästä rahaa sukulaisilleen.

Yhteisöllistä kuolemista

Johanna Latvala

Keniassa, kuten Afrikassa yleisesti, ihminen määritellään ehkä voimakkaammin yhteisönsä osaksi kuin irralliseksi yksilöksi. Tämä pätee myös kuolemiseen. Lehdissä - ja usein myös puhelintolpissa tai ilmoitustauluilla - julkaistavissa kuolinilmoituksissa vainaja liitetään osaksi laajaa sukuyhteisöä.

Vainajan vanhemmat, aviopuoliso(t), lapset, sisarukset, sisarusten lapset, appivanhemmat ja jopa serkut nimetään. Afrikkalaiset perheet ovat suuria, joten surijoiden lista on pitkä. Myös jo edesmenneet läheiset mainitaan usein nimeltä. Sen lisäksi muunkinlaiset sidokset, kuten jäljellejääneiden sukulaisten työ- ja asuinpaikka, tulevat esiin.

Osin tämä saattaa liittyä siihen, että samannimisiä ihmisiä voi olla useita, ja halutaan välttää sekaannuksia. Kun kotikylä, sukulaiset ja työpaikat on mainittu mahdollisimman tarkoin, lukijat voivat olla varmoja vainajan henkilöllisyydestä. Uskoisin kuitenkin, että kyse on enemmänkin yhteisöllisyyden merkityksen korostamisesta.

Nimeltä mainittujen läheisten lisäksi yhteisöllisyys tulee esiin kuolinilmoituksessa esitetyssä kutsussa osallistua tilaisuuteen, jossa kerätään rahoja hautajaisiin sekä sovitaan niiden järjestelyistä. Hautajaiset pidetään lähes poikkeuksetta vainajan kotiseudulla, siis siellä missä hänen sukujuurensa ovat, vaikka vainaja olisi asunut itse kaupungissa vuosikymmeniä. Varsinkin joillakin etnisillä ryhmillä, esimerkiksi luoilla, hautajaiset kestävät useita päiviä.

Ruumiin kuljetus ja koko kyläyhteisön ruokkiminen tulevat kalliiksi ja hautajaiset aiheuttavatkin monessa perheessä suuria taloudellisia vaikeuksia. Rahojenkeruutilaisuus on usein suuri sosiaalinen tapahtuma, jossa osoitetaan paitsi kunnioitusta vainajalle, myös varmistetaan se, että hautajaiskulut jaetaan mahdollisuuksien mukaan. Sama yhteisö, jonka osana vainaja on elänyt, huolehtii hänestä loppuun asti.

Idässä vältä kaikessa kasvojen menettämistä

Seppo Sipilä

Johannan myötäjäistarina inspiroi minut limittämään kaksi noin 25 vuotta vanhaa tarinaa kasvojen säilyttämisen tärkeydestä:

Valtionyhtiön Volga vaappui kohti Sri Lankan Colombon lentokenttää. Minun oli ehdittävä keskiyön lennolle Eurooppaan. Takana oli päivälliskutsut valtion ulkomaankauppayhtiön Johtajan kotona. Hän oli ystävällisesti tarjonnut kuskin ja kyydin. Päivällisten päätteeksi hän oli maan tavan mukaan noussut seisomaan ja lausunut vuolaat kiitossanat niin minulle kuin muillekin vieraille. Viesti oli ”jos lähdemme nyt, ehdimme mukavasti minne sitten menemmekään”.

Kolme kaunista, naimaikää lähestyvää tytärtään olivat illan aikana pistäytyneet esittäytymässä vieraille. Monta tyttöä on huono juttu: Etelä-Aasiassa tytön vanhemmat maksavat hyvitystä pojan vanhemmille; enemmän jos poika on varakkaasta perheestä, komea tai lahjakas. Vaihtoehdot ovat vähissä, naimattomuus ei ole sitä. Palkansaaja-perheillä ei yksinkertaisesti ole varaa naittaa montaa tyttöä. Perinteen mukaan, kaiken täytyy sujua kasvoja menettämättä, vihkiminen kunnon seremoniassa ja aseman edellyttämään säätyyn, mieluummin yli. Johtajamme olisi siis lähivuosina varauduttava maksamaan kunnon myötäjäiset.

Volga ohittaa tienvarren talorivejä. Arvet olivat kovasti siistiytyneet siitä kun 1970-luvun puolivälissä tie näytti siltä kuin eilispäivänä joku suunnattoman suuri ’peto’ olisi nirhaissut kaikista taloista päädyt poikki, tien laajennusvaraksi. (Lentokenttätiethän ovat kernaasti nelikaistaisia). Nyt oli väljää ja Volgan vauhti tuntui sopivalta; johtajamme toivotus ehtimisestä näyttäisi toteutuvan.

Yhtäkkiä poliisi viheltää autollemme pysähtymiskäskyn. Pelkkä pilli ja univormu? Millähän nopeus kontrolloitiin? Auto pysähtyy tienvarteen, kuljettajani kaivaa paperit esiin; ylinopeus oli tällä kertaa muka kiistaton juttu ilman näyttöäkin! Maassa maan tavalla, hoitakoot nuo kaksi hommansa, ajattelin.

Ajatukseni palasi Johtajaan ja kolmeen tyttäreensä. Vastuu hyvästä naimakaupasta on hänen! Johtajan on neuvoteltava peräti kolme sopivaa puolisoa. Miten hän siihen oikein pystyy, ehkä vain sadan taalan kuukausipalkallaan? Ilta oli toki ollut riemukas, ei tulevilla naimakaupoilla pähkäilty. Minä muiden mukana, olimme nauraneet makeasti Johtajalle kun isänsä kuulemma oli saanut vain vähän käteistä kun suosittu, vaaleahko tyttö tuli aikanaan Johtajan vaimoksi. Epäiltiin markkinatalouden vaikutukseksi?

Takaisin tienvarteen, jossa kuljettaja ei saa juttua poikki, kaikki alkaa vaikuttaa jankkaamiselta, kello käy. Poliisi aikoo sakottaa, mutta siihen ei ole kuskin mielestä syytä. Asemasota jatkuu, ei siihen sovi puuttua. Yhtäkkiä meidät ohittaa mopo savuten ja räiskyen suurella äänellä. Poliisi tietää että noin ei sovi! Koska hänellä ei ollut omaa ajoneuvoa, kompromissi häämöttää: Volgan kyytiin ja ei kun siitä vaan kiinniottamaan! Niin jahdattiin mopoa, onneksi kentän suuntaan, poliisi etupenkillä. Mopo saatiin kiinni, pysähtymismerkki ja sakot annettiinkin tuolle viattomalle kolmannelle osapuolelle!

Aasiassa ei sovi ”menettää kasvoja”. Poliisi sai sakotettua, kuljettajani hyvitti kyydillä ja minä pääsin ajoissa kentälle.

Johtaja oli vuoden, parin päästä syytteessä korruptiosta. Tytöistään en tiedä sanoa mitään.

Rauha palasi Preah Vihearin rauniolle

Timo Kuronen

Helmikuussa bloggasin siitä, millaista rajanvääntöä Thaimaan uudelle pääministerille Samak Sundaravejille oli luvassa, kun hän suuntasi neljän naapurimaan kierrokselle.

Kambodzhan kohdalla tilanne muuttui heinäkuussa varsin kimurantiksi. Alunperin Thaimaa vastusti Kambodzhan aikeita hakea Unescon maailmanperintökohteen arvoa maiden rajalla olevalle Preah Vihearin hindutemppelille. Kun maailmanperintökomitean kokous oli alkamaisillaan Kanadan Quebecissä heinäkuun alussa, Thaimaassa kuultiin, että maan ulkoministeri oli jo allekirjoittanut hanketta tukevan asiakirjan kambodzhalaisen kollegansa kanssa.

Thaimaan hallitus joutui tekemään nolon äkkikäännöksen opposition ja hallitusta vastustavan kansanliikkeen edessä. Quebecissä ulkoministeri Noppadol Pattama kertoikin, että Thaimaa vastustaa Kambodzhan yksipuolista hakemusta, sillä osa temppelialueesta sijaitsee Thaimaan puolella.

Maailmanperintökomitea otti Preah Vihearin päätemppelin suojelukohteeksi, mutta sitä valvoo erityinen kansainvälinen ohjausryhmä. Kambodzhassa listaus antoi aihetta riemuun, mutta Thaimaan puolella tunteet kuumenivat. Kiistanalaiselle rajavyöhykkeelle levinnyt khmer-asujaimisto sai tuta kättä pidemmin varustautuneiden naapureiden pettymyksen.

Koko heinäkuun molemmat maat lisäsivät sotavoimiaan rajan tuntumaan ja äkkinäinen virheliike olisi saattanut avata tulen. Thailehtien mukaan kambodzhalaiset joukot harjoittivat myös psykologista sodankäyntiä, kun he kertoivat tuoreessa muistissa olevan sisällissodan vuoksi osaavansa taistelun aakkoset paremmin kuin thaisotilaat, ja jopa syövänsä monipuolisempaa kenttämuonaa.

Kambodzhan omavaltainen mutta suosittuna pysyvä pääministeri Hun Sen otti kiistasta kaiken irti ja saikin taas selkeän voiton heinäkuun lopun parlamenttivaaleissa. Tarkkailijoiden mukaan Thaimaalla onkin kiistassa ollut vain hävittävää, sillä kansainvälinen yhteisö on seissut Kambodzhan takana vuodesta 1962.

Heinäkuun lopulla Thaimaan uudeksi ulkoministeriksi nousi eläkkeelle jäänyt diplomaatti. Hän alkoi neuvotella Kambodzhan kanssa heti ja armeijan joukot ovatkin jo perääntyneet rajalta.

Rauha näyttää palanneen raunioille. Matkailijoita ei kuitenkaan vielä Preah Vihearille lasketa. Vaikka Thaimaa ei pääsekään jakamaan mainetta maailmanperinnöstä, se tulee saamaan roimasti matkailutuloja, sillä autolla temppelialueen juurelle pääsee vain Thaimaan puolelta – maksullisen kansallispuiston kautta.

Vielä kun thait ja khmerit oppisivat kunnioittamaan yhteistä kulttuurihistoriaansa ilman kansallismielistä lipunheilutusta. Molemmat kielet ja kulttuurit pohjautuvat pitkälti Intian niemimaalta tulleisiin palin ja sansriitin kieliin sekä hindulaiseen ja buddhalaiseen uskoon.