Yhteisöllistä kuolemista

Johanna Latvala

Keniassa, kuten Afrikassa yleisesti, ihminen määritellään ehkä voimakkaammin yhteisönsä osaksi kuin irralliseksi yksilöksi. Tämä pätee myös kuolemiseen. Lehdissä - ja usein myös puhelintolpissa tai ilmoitustauluilla - julkaistavissa kuolinilmoituksissa vainaja liitetään osaksi laajaa sukuyhteisöä.

Vainajan vanhemmat, aviopuoliso(t), lapset, sisarukset, sisarusten lapset, appivanhemmat ja jopa serkut nimetään. Afrikkalaiset perheet ovat suuria, joten surijoiden lista on pitkä. Myös jo edesmenneet läheiset mainitaan usein nimeltä. Sen lisäksi muunkinlaiset sidokset, kuten jäljellejääneiden sukulaisten työ- ja asuinpaikka, tulevat esiin.

Osin tämä saattaa liittyä siihen, että samannimisiä ihmisiä voi olla useita, ja halutaan välttää sekaannuksia. Kun kotikylä, sukulaiset ja työpaikat on mainittu mahdollisimman tarkoin, lukijat voivat olla varmoja vainajan henkilöllisyydestä. Uskoisin kuitenkin, että kyse on enemmänkin yhteisöllisyyden merkityksen korostamisesta.

Nimeltä mainittujen läheisten lisäksi yhteisöllisyys tulee esiin kuolinilmoituksessa esitetyssä kutsussa osallistua tilaisuuteen, jossa kerätään rahoja hautajaisiin sekä sovitaan niiden järjestelyistä. Hautajaiset pidetään lähes poikkeuksetta vainajan kotiseudulla, siis siellä missä hänen sukujuurensa ovat, vaikka vainaja olisi asunut itse kaupungissa vuosikymmeniä. Varsinkin joillakin etnisillä ryhmillä, esimerkiksi luoilla, hautajaiset kestävät useita päiviä.

Ruumiin kuljetus ja koko kyläyhteisön ruokkiminen tulevat kalliiksi ja hautajaiset aiheuttavatkin monessa perheessä suuria taloudellisia vaikeuksia. Rahojenkeruutilaisuus on usein suuri sosiaalinen tapahtuma, jossa osoitetaan paitsi kunnioitusta vainajalle, myös varmistetaan se, että hautajaiskulut jaetaan mahdollisuuksien mukaan. Sama yhteisö, jonka osana vainaja on elänyt, huolehtii hänestä loppuun asti.