Itäafrikkalaista yhteistyötä naapurissani

Henri Purje

Tilanne oli outo. Ympärilläni puhuttiin kiihtyneesti Ruandan kansanmurhasta, kädet heiluivat, hutut ja tutsit menivät sekaisin. "Älkää unohtako batwoja", joku lisäsi. "Me olemme Ruandan ja Burundin sorretuin vähemmistö."

Eikö tämän konfliktin pitänyt loppua jo ajat sitten? Eikö Ruandan sovitteluprosessi olekaan ollut "esimerkillinen", kuten lehdissä on kerrottu. Ja että demokratiakaan ei oikein toimi? Maassahan on naiskansanedustajiakin kuulemma enemmän kuin Suomessa...

Puheenjohtaja rauhoitteli keskustelua. Joku sanoi jotain swahiliksi. Kas, tuon kaverin olenkin nähnyt aiemmin. Taisi olla Tansanian televisiossa.

Ulkopuolella helsinkiläiset kiiruhtivat lounaalle.

Kansalaisjärjestöjen ihmisoikeussäätiö KIOSin ja Shalin ry:n torstaina 25. syyskuuta järjestämä Ethnicity and Conflict in Eastern Africa -seminaari oli yksi mielenkiintoisimmista, joihin olen osallistunut. Paikalla oli ihmisiä vähintään tusinasta Afrikan maasta. Yhteistä näille tutkijoille, kansalaisaktivisteille, virkamiehille ja muille oli se, että heillä kaikilla on omakohtaista sanottavaa etnisyyden ja identiteettien merkityksestä Itä-Afrikan konflikteissa.

Jo sitä, että näin monipuolinen asiantuntijajoukko saatiin kokoon, voi pitää saavutuksena. Että se tapahtui Suomessa, on pieni ihme. Järjestäjät ansaitsevat suuret kiitokset.

Värikästä ajatustenvaihtoa seuratessani en voinut olla vertaamatta kuulemaani valtavirtamedian yksipuoliseen Afrikka-uutisointiin. Silloin harvoin, kun Afrikka ylittää uutiskynnyksen – lähinnä näyttävien kriisien aikaan – tarjolla on usein vain yksi näkökulma. Tämä hyvä, tuo paha. Mitä jos joskus lavennettaisiin perspektiiviä? Kerrottaisiin jotain vaikka niistä batwoista.

Erityisen hienoa oli se, että seminaari oli toteutettu afrikkalaisten ehdoilla. Suomalaiset hoitivat organisoinnin, mutta ymmärsivät väistyä taka-alalle keskustelun alettua.

Ajatustenvaihdon intensiteetistä, osallistujien kommenteista ja loppuiltapäivän innokkaasta yhteystietojen vaihdosta päätellen seminaarista jäi jotain käteen myös puhujille – itse asiassa luultavasti paljon enemmän kuin meille "paikallisille".

Kotiin pyöräillessäni mietin kahta asiaa.

Ensinnäkin sitä, että identiteettiin ja itseymmärrykseen liittyvät kysymykset ovat pohjimmiltaan universaaleja. Eroa on vain minäkuvan rakennuspalikoissa.

Toiseksi sitä, että tehokasta kansainvälistä yhteistyötä voi tehdä myös Suomessa.