Haastattelin muutama kuukausi sitten Bolivian pääkaupungissa La Pazissa Maailmanpankin pääekonomistia. Oletukseni oli, että Maailmanpankin ja intiaanivasemmistohallituksen suhde olisi erittäin konfliktinarka. Kun rahoituslaitoksen ekonomisti aloitti hehkutuksen Maailmanpankin ja Evo Moralesin hallituksen välisistä erinomaisista suhteista, lensi ideologisiin ristiriitoihin keskittyvä kysymysrunko roskakoriin.
Hallitus, jonka suosio pohjaa uusliberalismin ja ulkomaisen imperialismin diskursiiviseen vastustukseen, toimii siis erinomaisessa yhteistyössä voimakkaasti kritisoimansa kansainvälisen rahoituslaitoksen kanssa. Miten tämä on mahdollista? Ajatukset vastarinnasta ja muutoksesta kuuluvat siis romukoppaan, vai kuuluvatko?Kun Evo Moralesin hallitus aloitti työnsä tammikuussa 2006, oli suhtautuminen rahoituslaitoksiin, kehitysyhteistyörahoittajiin, ja etenkin Yhdysvaltoihin, nihkeä. Kansalaisliikkeiden riveistä ja yliopiston luentosaleista valitut ministerit ja virkamiehet kritisoivat voimakkaasti ulkomaalaisten suurta vaikutusvaltaa sekä taloudellista ja poliittista ehdollisuutta.
Kun lähes kolme vuotta on kulunut, hallituksen suhde kehitysyhteistyötoimijoihin on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Vaikka vieläkin on ihan selvää, kenen käsissä talous- ja kehityspolitiikan nuorat ovat, on demoniasenne siirtynyt menneisyyteen. Yhdysvallat on ainoa maa, jonka kanssa ideologiset kiistat jatkuvat, kun taas eurooppalaiset ovat tukeneet Bolivian uutta kehityspoliittista linjausta avokätisesti alusta lähtien.
Maailmanpankin tarina kertoo paljon. Alussa kaikki yhteistyö tyrehtyi, kun rahoituslaitos symboloi Moralesin kannattajajoukoille epäsuosittuja rakennesopeutusohjelmia sekä perustarpeiden, kuten veden, yksityistämistä. Tämän vuoden aikana Maailmanpankki on puolestaan tehnyt ”maailmanennätyksen” hyväksyttyjen projektien määrässä ja toimeenpanossa. Pääekonomistin mukaan muutos johtuu rahoituslaitoksen sisäisestä sukupolvenvaihdoksesta, (bolivialaisten ekonomistien) varsin kriittisestä suhtautumisesta aikaisempaan ehdolliseen talouspolitiikkaan sekä siitä, että Maailmanpankki on antanut Moralesin hallitukselle täyden vapauden valita ideologinen linjansa, vaikkei se sitä jaakaan. Yllättävää joustavuutta siihen nähden, miten vahva sananvalta sillä on ollut Boliviassa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.
Samaan aikaan Moralesin ministereillä ja virkamiehillä on muutaman vuoden kokemuksen jälkeen realistisempi käsitys siitä, miten maan kehitystä viedään eteenpäin ja että sitä varten tarvitaan myös kykyä neuvotteluihin ja diplomatiaan. Presidentti itse on sen sijaan jatkanut vahvaa uusliberalismin vastaista retoriikkaansa. Hän on kuitenkin melko yksin puheidensa kanssa, sillä käytännössä politiikan teko pohjaa maltillisiin uudistuksiin.
Bolivian esimerkki osoittaa, kuinka poliittinen muutos voi edistää hallituksen omistajuutta kehityspolitiikassa ja muuttaa kehitysyhteistyörahoittajien roolia. Ensimmäistä kertaa kehitysrahoittajat eivät ole yksin tasa-arvovaatimuksineen, vaan Bolivian hallitus on nimenomaan profiloitunut niiden kannattajina. Maailmanpankin ja muiden kehitysyhteistyörahoittajien päätavoitehan tulisi olla kehitysmaiden omien kehitysaloitteiden tukeminen, joten rahoituslaitoksen Bolivia-linjausta ei voi kuin onnitella ja toivoa, että poliittiseen muutokseen pohjaavasta omistajuudesta tulisi ehdollistamisen sijaan uusi vallitseva kehitysparadigma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti