Vierailin viime viikolla Myanmarissa ja sen uudessa pääkaupungissa.
Naypyidaw on maailman uusin pääkaupunki. Viisi vuotta sitten tässä Keski-Myanmarin kolkassa ei ollut kuin viidakkoa. Sitten Myanmarin johtaja kenraali Than Shwe keksi rakentaa itselleen valtavan muistomerkin eli kokonaisen uuden pääkaupungin. Naypyidaw tarkoittaa kuninkaiden valtaistuinta ja kaupunki onkin rakennettu maan johdolle. Se näkyy jo lentokentällä, jossa VIP-talo on kaksi kertaa kotimaanterminaalia isompi. Ulkomaanterminaalia ei vielä ole. Sementistä tehty moottoritie vie lentokentältä "keskustaan" 25 kilometrin päässä.
Keskustaa ei oikein ole. Ensiksi tulee vastaan "hotellialue", jossa kuusi yritystä vuokraa yhden ja kahden huoneen taloja vieraille, joista monet tulevat Kiinasta.
Hotellialueen jälkeen tulee melkoinen määrä erivärisiä kerrostaloja, jossa virkamiehet asuvat perheineen. Sen jälkeen alkavat ministeriöiden alue, jolla toimii 34 ministeriötä, ja armeijan alue. Eri kokoiset ministeriöt sijaitsevat siellä täällä keskellä vihreyttä kahden, kolmen kilometrin etäisyydellä toisistaan. Rakennusmiehet levittävät lisää sementtiä.
Kadut ovat leveitä ja tyhjiä.
Kaupungissa on valtavan iso kaupungintalo ja myös golfkenttä. Parlamenttirakennus on rakenteilla. Ostokset pitää tehdä erillisellä markkina-alueella. Ilman autoa tai moottoripyörää kukaan ei pysty liikkumaan paikasta toiseen ja bussivuorot ovat harvassa. Tällaisessa paikassa pystytään valvomaan ihmisten tekemisiä erittäin tarkasti ja ehkä se oli kenraali Than Shwen ajatus alusta alkaen.
Naypyidaw on miljardihanke, johon köyhällä Myanmarilla ei ole varaa.
Lars Backström, Bangkok
Kirjoittaja on Suomen Thaimaan-suurlähettiläs, jonka toimialueeseen kuuluu myös Myanmar.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Pitäisikö Suomen olla tekemisissä Myanmarin kanssa?
Kuten suurlähettiläs Backström kirjoittaa kolumnissaan on selvä, että Myanmarin tai Burman hallituksen teot ovat kaiken puolin tuomittavia. Uuden pääkaupungin rakentaminen on varmasti valtava julkisen varojen tuhlaaminen, samaan aikaan kun se entisestään eristää poliittisen eliitin valtaväestöstä ja vaikeuttaa kaikin puolin rauhanomaisen muutoksen parempaan. Tästä seuraa mielenkiintoinen kysymys; tulisiko muun maailman yrittää kaikin tavoin eristää Burma taloudellisten pakotteiden avulla vai tulisiko erilaisten houkuttimin yrittää, esimerkiksi kehitysavun, kautta saada aikaan muutos? Sama kysymys pätee moneen muun maan suhteen, esimerkiksi ajankohtaiseen Iraniin.
En halua millään tavalla puolustaa ihmisoikeuksien polkemista eri maissa, mutta on myös totta, että kansanvälinen raportointi monesti yrittää selittää monimutkaisia poliittisia tapahtumia kuvaamalla yksityisten ihmisten kohtaloa. Näin syntyy suurelle yleisölle ymmärtävää raportointia samalla, kun ”human interest” perspektiivi yksinkertaistaa tapahtumia maailmankuvassa, missä on hyviä ja pahoja. Tämä puolestaan luo poliittisia paineita sanktioihin ja pyrkimyksiin eristää maita, jotka eivät seuraa ”kansainvälisiä pelisääntöjä”. Tavoitteena on monesti nykyisen hallituksen vaihto. Yleensä ”poliittinen kulttuuri” ei kuitenkaan paljon muutu, vaikka hallitus vaihtuukin.
En ole koskaan työskennellyt Burmassa, mutta olen usean otteeseen ollut Laosissa. Vuonna 2001 työskentelin Ruotsin tilastokeskuksen laskuun SIDAn kustantamassa hankkeessa Vientianessa ja yritin pohtia maan tilannetta ja kehitysavun vaikutusta lyhyessä artikkelissa (http://ekonomiskasamfundet.fi/est/files/est_301.pdf). Johtopäätös oli, että meidän hanke ja kansainvälinen yhteistyö oli saanut aikaan muutoksen parempaan, vaikka tulokset eivät olleet mittavia. Voimme tietenkin kritisoida kansainvälistä yhteistyötä siitä, että tulokset monesti eivät ole pysyviä, mutta silloin meidän on myös pohdittava mikä on vaihtoehto.
Jerker Johnson, La Paz Bolivia
Lähetä kommentti