Kaaosta ja kolareita Kambodzhan kaduilla

JUHO AHAVA

Kambodzhan liikenne ei ole heikkohermoisille. Pääkaupunki Phnom Penhin kaduilla liikkuu mottoripyöriä, autoja ja mitä kummallisimpia kulkuvälineitä molemmilla kaistoilla molempiin suuntiin. Skoottereissa matkustaa parhaimmillaan 5-6 aikuista ihmistä ja niillä kuljetetaan mitä valtavampia ja ihmeellisimpiä kuormia jääkaappipakastinyhdistelmistä eläviin täysikasvuisiin sikoihin. Koko liikennejärjestelmä vaikuttaa täydeltä sekasotkulta.

Mutta kun kaookseen tottuu, alkaa liikennekulttuurin logiikka hahmottua pikkuhiljaa. Oikeastaan kambodzhalaiset ajavat liikenteessä suhteellisen varovaisesti ja hitaasti. Hurjastelijoita ei juuri näy, ainakaan monien muiden kolmannen maailman maiden liikenteeseen verrattuna. Tämä johtuu osin huonokuntoisista teistä, jotka pakottavat ajamaan varsin hitaasti, ja toisaalta siitä, että kadut ovat hyvin täynnä ja liikenne pysähtelee vähän väliä, joten tilaa kaahailulle ei juuri ole. Tästä ei kuitenkaan pitäisi tehdä sitä johtopäätöstä, että onnettomuuksia ei tapahdu.

Silmiini sattui kerran kirjakaupassa ”Cambodian Traffic Law” –niminen opus. Pienen selailun jälkeen vakuutuin, että teos kuuluisi fiktio-osastolle faktan sijaan. Kansien väliin painetut pykälät eivät nimittäin juuri eroa minkään länsimaan tieliikennelaista, mutta vilkaisu ikkunasta ulos kadulle muistuttaa, että todellisuus on toinen tarina.

Lakien sijaan Kambodzhassa liikennettä ohjaavat kirjoittamattomat sopimukset ja säädökset. Liikennevaloja ei suinkaan jätetä huomiotta, mutta niiden rooli on erilainen kuin esimerkiksi Suomessa. Kambodzhalaiset liikennevalot ovat neuvoa-antavia. Punaisia päin ajetaan, mutta silloin noudatetaan hieman enemmän varovaisuutta kuin vihreillä valoilla. Vastaantulevien kaistalla ajaminen on täysin hyväksyttävää, mutta silloin on ajettava hitaammin kuin muut ja mahdollisimman lähellä tien reunaa. Oma lukunsa tosin ovat rikkaan eliitin Lexus-ökymaasturit, joita mitkään säännöt eivät tunnu koskevan. Poliisitkaan eivät niitä potkujen pelossa uskalla pysäyttää.

Uudet lait ovat
poliiseille kultakaivos

Vaikka lait eivät varsinaisesti liikennettä ohjaakaan, ne tuovat siihen oman lisämausteensa. Poliisit nimittäin toteuttavat lakia mielellään siltä osin, kuin se on heille taloudellisesti kannattavaa. Kun keskivertopoliisin palkka on suurin piirtein 50 dollaria kuukaudessa, on varsin ymmärrettävää, että heidän täytyy pyrkiä hankkimaan lisätuloja kaikkialta mistä se mahdollista.

Hyvä esimerkki tästä on vasta voimaanastunut laki, jonka velvoittaa kaikki moottoripyörä- ja skootterikuskit käyttämään kypärää. (Mielenkiintoista kyllä, muilta kyydissäolijoilta kypärää ei vaadita.) Laki on osoittautunut poliiseille todelliseksi kultakaivokseksi. Kaikki kaupungin poliisit ovat yhtäkkiä liikkeellä yhtä aikaa. Melkein joka kadunkulmassa on poliisipartio kyttäämässä lakia rikkovia moottoripyöräilijöitä. Kiinni jääneille napsahtaa yhden dollarin sakko, mikä on monelle kambodzhalaiselle varsin paljon rahaa. Hallituksen mukaan kaikki sakot menevät lyhentämättä valtiolle, mutta pienen kyselyn perusteella ainakaan yksikään kambodzhalainen työkaverini ei usko tämän pitävän paikkaansa. Todennäköisempi kohde sakkorahoille on poliisien epävirallinen virkistyskassa. Poliisien lisäksi uudesta laista ovat iloinneet kypäräkauppiaat. Laki ei tosin juuri määrittele, millainen kypärän pitää olla, ja kaduilla näkyykin mitä ihmeellisimpiä virityksiä kuskien päänsuojina.

Edellinen vastaava tulonlähde poliiseille oli noin puoli vuotta sitten voimaanastunut laki, jonka mukaan kaikissa moottoripyörissä on oltava kaksi sivupeiliä. Tuolloinkin kaupungin kadut olivat kuin ammuttu täyteen poliiseja (joita ei välttämättä yleensä kiinnosta juuri työpaikalla oleskelu). Sittemmin into peilien suhteen on hieman laantunut, suurilta osin varmastikin uuden kypärälain myötä.

Mielenkiintoinen tapa Kambodzhassa on se, että mikäli joutuu poliisin pysäyttämäksi, alkuperäistä ajokorttia pidä ikinä virkavallan edustajalle luovuttaa, vaan valokopio riittää. Tämä sen vuoksi, että mikäli poliisi saa oikean ajokortin käsiinsä, hän vaatii yleensä korkeamman sakon ennen kuin suostuu luovuttamaan sen takaisin.

Maaseudun liikenne on taas kokonaan toinen maailma, yhtä kaoottinen tosin. Maaseudun teitä hallitsevat rekat, maasturit sekä täyteen ahdetut minibussit ja lava-autot. Tai oikeastaan ”täyteen ahdettu” on liian vähättelevä ilmaus. Sillä, miten paljon ihmisiä saadaan yhteen minibussiin tai avolavaan ahdettua, ei tunnu olevan mitään rajaa. Jos maksava asiakas viittoo tien varressa, autossa on aina tilaa yhdelle matkustajalle lisää. Sisätilojen lisäksi ihmisiä istuu katolla ja konepellillä, välillä jopa ikkunassa puolittain auton ulkopuolella roikkuen, mikäli sisälle ei enää mahdu. Kuskin penkillä istuu parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kolmekin ihmistä, mikä tuskin voi olla vaikuttamatta kuskin kykyyn hallita ajoneuvoaan. Tähän kun vielä lisätään se tekijä, että matkanteko maaseudulla on jatkuvaa ohittelua, jarruttelua, kuoppien väistelyä ja kiihdyttelyä, ei ole ihme, että onnettomuuksia tapahtuu vähän väliä. Toisaalta en ole kertaakaan nähnyt kenenkään tippuvan auton katolta, vaikka tiet muistuttavat usein enemmän pottupeltoja (tai sadekaudella suopotkupallokenttiä) kuin katuja ja itselläni on vaikeuksia pysyä henkilöauton etupenkillä kiinni istuimessa turvavöiden kanssakin. Päinvastoin, paikalliset matkaavat auton katolla hyvin rennosti, osa nukkuen ja osa jopa korttia pelaten. Kambodzhalla olisi takuulla kova joukkue rodeoratsastuksen MM-kisoissa.

Bussikuski pakenee
auringonlaskuun

Kuten jo mainitsinkin, onnettomuuksia tosiaan tapahtuu vähän väliä. Onneksi suurin osa niistä on varsin harmittomia, ja henkilövahingoilta usein säästytään. Yksi mainitsemisen arvoinen piirre liikennekulttuurissa on oman käden oikeus, jota harjoitetaan usein pahemman onnettomuuden yhteydessä. Vakavamman liikenneonnettomuuden sattuessa nimittäin usein käy niin, että ympärillä oleva väkijoukko hakkaa vammoilta säästyneen osapuolen henkihieveriin. Lynkattu osapuoli ei välttämättä ole edes varsinaisesti syyllinen onnettomuuteen, mutta hänen rikoksensa on se, että hän selvisi onnettomuudesta vahingoittumatta.

Itse työskentelen Phnom Penhissa kansainvälisessä tuomioistuimessa, ja meille on järjestetty bussikuljetus joka päivä työpaikalle ja takaisin. Yksi linja-autoistamme törmäsi eräänä iltapäivänä moottoripyörään, jossa oli kolme matkustajaa. Onnettomuus näytti vakavalta, joten väkijoukon vihaa pelännyt bussikuski päätti olla pysähtymättä ja ajoi muutaman kilometrin eteenpäin, kunnes matkustajat vaativat häntä pysähtymään. Pysähdyttyään kuski välittömästi loikkasi ulos autosta, otti moottoripyörätaksin ja pakeni auringonlaskuun. Sen koommin häntä ei ole näkynyt, ja jo seuraavana aamuna linja-autoa ajoi uusi kuljettaja. Kambodzhalaiset työntekijät arvelivat, että kuski on paennut kotikyläänsä, ja tuskin palaa koskaan takaisin. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikkien bussissa olleiden mukaan onnettomuus oli täysin eteen kaahanneen moottoripyörän vika, eikä loppujen lopuksi kukaan sen kyydissä olleista edes loukkaantunut vakavammin.